Anna mun olla ahdistunut

Tänään on lauantai. Tarkemmin ottaen 14.9.19 ja kello näyttää 12:57. Aloitin yön sohvalla, sillä en saanut poikaystäväni kyljen kääntämiseltä unta sängyssä. Siirryin vessan kautta sänkyyn kello 3:50. Nukuin aamuun asti niin tyytyväisenä, että vähän jopa hävetti. Olen asettanut itselleni takarajaksi, herätä arkisin kello 9:00 ja viikonloppuisin vapaammin. Äitiysloman neljä päivää, ovatkin sujuneet tämän kaavan mukaisesti.

Yritän totutella pois yörytmistä, joka on jäänyt hieman päälle iltaduuneista. Rakastan aamuja, rakastan niitä eniten kaikista. Aamuissa on se taika, joka pyhittää koko tulevan päivän alleen. Se lämmittää, kuten aamukahvi. Silloin on rauha, sellainen rauha, jota on muuten vaikea löytää. Hiljainen koti, jossa ainut ääni lähtee läppärin näppäimistöstä, kun kirjoitan tätä tekstiä. Valehtelisin jos väittäisin, että en ole ahdistunut. Eilen olin todella ahdistunut ja samalla energialla lähdettiin tähänkin päivään.

Juuri nyt ahdistaa aikataulut. Ahdistaa se, että deadlinet paukkuvat, enkä pysy asettamissani tavoitteissa. Tavoitteet ahdistavat, vaikka yritin jättää ne sopivan väljiksi, mutta samalla tarpeeksi tiukoiksi. Opinko koskaan aikatauluttamaan paremmin? Samalla, kun yritän pysyä aikatauluissa, mietin jo eteenpäin. Mietin, milloin minulla seuraavan kerran tulee olemaan mahdollisuus aikatauluihin. Koska tavallaan, jollain sairaalla tavalla, nautin tästä.

Kun aikataulutan, tunnen olevani kontrollissa. Ohjissa. Jos päästän ohjat liian löysiksi, kaadun. Tai pelkään, että kaadun. Joten ajattelen, että parempi vain aikatauluttaa, kuin kaatua. Vaikka sitten läpi ahdistuksen. Pelkään, että kyllästyn elämääni, ilman aikatauluja. Sovin tapaamisia, koska en uskalla jättää tyhjää tilaa. Samalla sanon, että viihdyn yksin. Mutta olenko koskaan yksin, jos olen aina aikataulujeni kanssa? Jos olen aina askeleen seuraavassa päivässä? Onko se yksinoloa?

Kun minulla on päivässä yksi sovittu tapaaminen, rakennan aikatauluni sen ympärille. Aamuisin otan aikaa, vien koiran ulos ja syön rauhassa. Ellei sitten sovittu meno ole todella aikaisin. Silloin usein pasmat menevät ihan sekaisin, sillä kelloni eivät ole käynnissä vielä kahdeksalta aamulla. Pyrinkin sopimaan kaikki menot puolen päivän hujakoille, jotta olen herännyt kunnolla. Nyt äitiyslomalla, tämä taktiikka on tuntunut toimivalta ja olenkin ollut suhteellisen tehokas.

Vaikka siirrän epämiellyttäviä työhommia eteenpäin, olen silti tehnyt kaikki työt päivän päätteeksi. Eikö se ole kuitenkin tärkeintä? Että duunit tulevat tehtyä, vaikka sitten vähän myöhässä? En oikesti usko, että se on tärkeintä. Vaikka kuinka itselleni muistutan, että olen vain ihminen, unohdan sen silti. Nyt asetin viimeiseksi takarajaksi kaikille työhommille, perjantain 20.pvä. Viimeistään silloin, haluan saada purkkiin kaikki pakolliset hommat.

Yritän ajatella, että koko lokakuu on laskettu aika. Että vauva voi käytännössä saapua koska vain, lokakuun aikana. Joten, jos jättäisin työjutut liian pitkälle, en luultavasti saisi niitä ollenkaan tehtyä. Tämä mielessäni, olen yrittänyt pysyä motivoituneena läpi viikon. Mutta huomaan, että “pakollisten duunien” loputtua, olen itselleni aika lepsu. Annan aikataulujen venyä, sillä olenhan raatanut niska limassa viimeiset kuukaudet.

Mutta sellaista se kai välillä on, että ahdistaa. Sitten tulee taas helpompia ja kevyempiä kausia, jolloin on helpompi hengittää. En pelkää tunteitani, joten annan niiden tulla. Olen yrittänyt adaptoida arkeeni hengitysharjoitukset ja hypnosynnytys -harjoitukset. Tulen varmasti jakaamaan kanssanne kaikki vinkit, jotka itse olen kokenut hyödyllisiksi, synnytykseen valmistautumisessa. Prosessi on itselleni jokapäiväinen, eli teen päivittäin asioita, jotka auttavat minua rentoutumaan.

Tällä hetkellä voisin vain uppoutua kirjojen pariin. Lukea, lukea ja lukea. Juoda teetä ja syödä suklaata. Silittää vauvan vaatteita ja sisustaa. Tehdä ruokaa, ulkoilla koiran kanssa ja nauttia. Ja teenkin näitä kaikkia asioita, mutta en vielä tarpeeksi. Toivottavasti pian hellittää ja pystyn löystämään kaikista päistä. Päästämään irti.

Lue myös:

2 Comments

  1. Mulla sitten taas on käynyt niin, että ns hoidettavat asiat ovat vähän jääneet nautiskelun ja rauhoittumisen tieltä syrjään 😀 Kun tajusin viime viikolla (rv 35), että vauvan syntyminen jo nyt ei olisi enää mikään ihme/paniikkitilanne/harvinaista/vaarallista, aivot kääntyivät jonkinlaiseen zen-asentoon. En millään saa elämää ja töitä valmiiksi ennen beben tuloa joten ei auta muu kuin kuunnella omaa kroppaa ja valmistautua siten kuin parhaalta milläkin hetkellä tuntuu.

    1. Moi Fiia!
      Tää on varmaan ihan totta ja juurikin sama ilmiö käynyt mun kohdalla. Yritän nyt tosissaan saada viimeiset jutut kasaan tällä viikolla, koska tää zen -mode on ihan todellista totta nyt. Ja hyvähän se onkin, että kroppa tosissaan ottaa tarvitsemansa ajan..mutta ei sitten deadlinen puolesta, kun mieli ei pääse lepäämään kaiken keskellä. AH!

JÄTÄ KOMMENTTI