Vain sadepisarat rikkovat hiljaisuuden

Ulkona sataa. Meidän kotona ei ole kuukausiin ollut näin hiljaista. Kaspian on yökylässä ja meidän olohuoneen täyttää vain tietokoneen näppäimistön äänet, sekä ikkunoita heiluttava tuuli. On niin hiljaista. Niin hiljaista, että en muista milloin viimeksi olisin istunut tässä ihan hiljaa. Päässä on sumeaa, sumu on ollut vieraana jo hetken. Sellainen aivosumu, jonka nukkumattomat yöt ovat tuoneet mukanaan. Mitään en vaihtaisi, mutta sumussa on välillä vaikea navigoida eteenpäin.

Kello näyttää 11:15. Heräsin aamulla siihen, että rintani ovat kivikovat maidosta. Kukaan ei ollut tyhjentämässä niitä yöllä. Muistan yöstä sen, miten heräsin ja hapuilin käsilläni Kaspiania. Hetken aikaa luulin, että nyt oli se yö, kun olin litistynyt hänen päälleen. Sängyssä oli niin hiljaista ja niin paljon tilaa. Muutama hengenveto liikaa kului, kun ymmärsin, että Kaspian ei ole tänään kotona.

Rakastan olla hiljaa, ihan vain kuunnella. Eilen, kun käytimme vapaan iltamme keikalla ja syömässä tapasbaarissa, kaipasin sohvalle peiton alle. Olen aina ollut sellainen hiljainen hiihtäjä, vaikka sen myöntäminen on ollut vaikeaa. Rasitun sosiaalisissa tilanteissa ja olen hyvin herkkä äänille. Hermostun, ärähdän ja sulkeudun, jos joudun toistuvasti elämään melussa. On kestänyt monta vuotta ja silti löydän itseni liian sosiaalisen aikataulun parista.

Uskon, että tämän vuoksi minusta ei olisi kaupunkilaiseksi. Joka on sangen hullua, sillä vasta viime helmikuussa 2019 muutin pois Kampista. Siihen asti olin viimeiset viisi vuotta saanut kävellä mäkkärin take-away pussi kourassa kotiin. Eilen söin paikan päällä. Istuimme yläkerrassa, siinä samaisessa Mcdonald’sissa, joka täyttyy äänistä kello 01.30 jälkeen. Ja ne äänet lakkaavat vasta viimeisten nuorten poistuessa paikalta.

Käsiäni pitkin kulkee kylmiä väreitä ja iho menee kananlihalle. On viileä ja päätä särkee. Join vain vaivaiset kaksi lasia viiniä ja puolikkaan bissen. Se riittää nykyään päänsärkyyn. Mutta tuo baskimaan herkku, Tzakoli, oli jokaisen sentin arvoinen. Rakastan viiniä ja ruokaa, sellaisissa ruoantäytteisissä hetkissä aika vain pysähtyy. Vauvan kanssa ja arjessa ylipäätänsä, ehdin harvoin keskittyä ruoanlaittoon, niin kuin joskus muinoin.

Ehdin oikeastaan harvoin keskittymään niihin asioihin, joista todella nautin. Aina on ääniä, melua, ja joku hoitamaton asia. Ehkä juuri siksi rakastan matkustelua. Se poistaa ympäriltäni olosuhteet, jotka saavat minut ylikuormittumaan. Kotona on velvoitteita, joita ei pysty päätä kääntämällä karkoittamaan. Ja vaikka kuinka voisin jättää asunnon sotkuiseksi, en tee sitä. Sotkussa en pysty keskittymään kirjoittamiseen, joka antaa minulle niin paljon.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat pystyttäneet talonsa maalle. Jossa koira saa juosta vapaana pihalla, eikä kukaan ole kertomassa, mihin Panchon on soveliasta pissata. Ja Kaspian saa leikkiä nurmikolla, samalla kun itse katselen ikkunasta ulos kahvikuppi kädessä. On hiljaista. Tai hiljaisuuden rikkoo, vain Panchon ja Kaspianin leikki. Sitä kaipaan ja sen sain tänään kokea, tänä lauantaisena ja hyvin sateisena aamuna.

Nyt on hyvä ja olen taas valmis kohtaamaan ulkomaailman.