Unelmia ja studiohommia

Eilen en saanut unta, sillä mun päässä vilisi kasapäin valokuvausideoita. Haluaisin kuvata tällaisessa ympäristössä, toteuttaa tuollaisen projektin ulkomailla ja saada itsekin mageita otoksia itsestäni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa olen kolunnut jopa vuoden takaisin kuvia löytääkseni postauksiin sisältöä. En ole tyytyväinen viimeisten kuukauden kuvasaldooni, vaan haluaisin parempilaatuisia kuvia ja valokuvata enemmän yksityiskohtia. Oikeastaan koko mun blogin ulkoasu pännii mua, enkä ole tyytyväinen sivun asetteluihin tai postauksiini kokonaisvaltaisesti.

Tähän on helppo vastata, että “kuvaa sitten enemmän!”. No hitto joo, kuvaan tottakai viikottaisella tasolla ainakin 2-3kertaa, mutta ei se vaan riitä. Tarvitsen aitoa kipinää kuvattavan ja kameran välillä. Haluan luoda, ideoida ja toteuttaa kuvattavan kanssa tarinan, enkä pelkästään kuvata asukuvia. Oon myös täysin kyllästynyt tuijottamaan mun omaa naamaa, sekä täällä blogissa, että instassa. Nämä eivät myöskään kerro mitään mun kuvaustaidoista, vaan lähinnä näyttävät, että osaan heittää filtterit ihan ok kuvan päälle.

Oon tällä hetkellä suhteellisen p.a, tai ainakin sillä tasolla persaukinen, että en tiedä voinko ostaa lentolippuja muualle. Haluaisin kovasti lähteä valokuvaamaan Marokkoon. Oikeastaan se tuntuu ainoalle järkevälle ratkaisulle tähän valokuvausongelmaan. Haluaisin ihastella noita upeita pikkukatuja ja yksityiskohtia. Kuvata höyryävää keittoa, palavaa kynttilää, juoksevia lapsia, loputtomia sisustuksia ja itkevää taivasta. Ikävöin sitä, että minä olen kuvaajana luomassa tarinoita, enkä vain räpsimässä kuvia lumisateessa keskellä ruttopuistoa.

Alla oleva kuvasarja kuvaa sisälläni piileviä tunteita valokuvauksen saralla. Aloitan aina alusta, asettelen parhaani mukaan, pyrin hengittämään matkan varrella ja lopulta saavun määränpäähäni. Tuo määränpää on editoitu kuva asiakkaan edessä ja hymy hänen kasvoillaan. Rauha minun mielessäni. En ole tuntenut tätä tunnetta hetkeen ja sitä minä ikävöin. Ikävöin sitä tunnetta, että olen itse tyytyväinen omaan kuvanjälkeeni ja sisällöntuotantooni.

Mä en osaa sulkea tätä mun ajatuksenvirtaa ja löydä tietä pois. Tiedän kyllä, että Suomessakin voi valokuvata ja saada upeita otoksia. Mulla ei vaan ole sellaista palavaa intohimoa kuvata Helsingin kaduilla tuntemattomia. Pelkään, että menetän mun touchin ja kohta en osaakaan enää valokuvata. Toisaalta tuntuu myös, että olenko koskaan osannutkaan? Tai että, kuka määrittelee osaanko? Aina voi kehittyä ja editoida eritavalla, mutta mihin se sitten johtaa?

Just tänään unelmoin omasta kotistudiosta. Huoneesta, jossa voin toteuttaa mun villeimmätkin kuvausideat. Paikasta, johon voin kutsua ihmiset lämpimästi tervetulleeksi ja luoda aitoja tarinoita kameran kanssa. Tarjota kahvit ja keskustella elämästä. Räpsiä kuvia rakkaudesta, riidoista ja olla vain aidosti – tarinankertoja. Sen aika tulee vielä ja se tulee toteutumaan. Nyt vain pitää nauttia matkasta ja uskaltaa heittäytyä.

Pinja Mitrovitch (2)Piña y coco -blogi somessa FACEBOOK / INSTAGRAM

2 Comments

  1. Aah, miten täysin tuttu tunne. Oon aina rakastanut valokuvaamista ja silti koko ajan kuvaan vähemmän, ja nyt on menty siihen pisteeseen että haikailen koko ajan sitä, että haluaisin kuvata mutta nyt tuntuu ettei enää ns. edes “kehtaa” eikä uskalla, kun sit kun saa aikaseks otettua kameran esiin niin ei oo mitenkään tyytyväinen omiin kuviin 😀 Ja joo, ei toi tän hetkinen pimeä ja märkä sää auta ainakaan asiaa!

    1. Moi Q!
      Siis ah, sun täytyy päästä myös lomalle ja kuvaamaan! Matkustellessa kasvaa nälkä valokuvaukseen ja tietty itse matkustamiseen 😀 Tänään just oli järkky sää Helsingissä ja kuvaamiset jätin suosiolla muille..

      Ihanaa sunnuntaita sulle<3
      -Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI