TODELLINEN MAHDOLLISUUKSIEN MAAILMA ON RAKKAUDEN RAJAMAILLA

Mä haluan uskoa rakkauteen. Siihen, että jokaiselle meille on valmiiksi kirjoitettu polku ja meidän pitää vain luottaa matkaan. Luottaan siihen, että elämä johdattaa ja antaa kaiken ajallaan. Miksi silti tuntuu, että aika ei ota opikseen? Miksi oikea aika ei voi olla nyt? Sanonta kuuluu, että “ikinä ei ole oikea aika.” Voisimmeko kuitenkin kääntää ajattelua niin, että “nyt on yhtä väärä aika, kuin on aina?”

Elämässä on poikkeuksetta ikuisesti jotain “kesken” tai sitten uskottelemme, että emme ole valmiita muutoksiin. Nämä muutokset voivat olla kaukana avaruudessa tai lähellä tulevaisuudessa. Yllättäviä, odotettuja tai yllättäen odotettuja. Asioita, kuten uuden harrastuksen aloittaminen, itsensä ylittäminen, asunnon ostaminen tai perheen perustaminen. Kasvamme rooleihin (kuten äitiys) tilanteen tullen, sen etukäteen pohtiminen on näin mielestäni ajanhukkaa.

Olen aikaisemmin tässä postauksessa kirjoittanut menneestä, tulevasta, nykyhetkestä ja ajasta käsitteenä. Aika käsitteenä on vaikean vaarallinen. Voisitko itse kuvitella, että luopuisit ajan ilmaisemisesta minuuteissa ja tunneissa? Kuukausissa? Vuosissa? Niimpä.. Miten sitten käsittelisit elämääsi? Itse ajattelen aikaa suorana jatkumona, eli se on alkanut jostain (syntymä) ja jatkuu johonkin (kuolema.) Elänkö aikakäsitteeni kautta non-stop-elämää ja 24/7 kulttuuria, jossa jatkuva kiire on arkipäivää?

Jos tipuit kärryiltä, ei hätää, niin minäkin tipuin jo aikoja sitten. Silti on hyvä poistua mukavuusalueelta, istua alas itsensä kanssa ja oikeasti pohtia omaa ajankäyttöä ja syvintä potentiaaliaan. Kysyn siis sinulta: Mistä etsit vastausta ajan oikeaan käyttämiseen ja oman elämäsi räätälöimiseen? Onko se muista ihmisistä vai itsestäsi? Jos halajat onnea, sinun on ymmärrettävä, että sinussa on vastaus ja voima. Viiden miljoonan voittopotti on sinun, kun sisäistät nämä sanat.

” Onnella ei ole huomista päivää,
sillä ei ole eilistäkään,
se ei ajattele tulevia,
sillä on vain nykyisyys,
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys.” 

 — Ivan Turgenjev

baby-25
Kiitos rakkaalle ystävälle kuvauksista, nyt tuo pallokin on jo poksahtanut tähän mailmaan! <3

Mun loppusanat asian tiimoilta:

En malta odottaa, itken. Itken, koska tuntuu kohtuuttomalta. Halusin tehdä niin paljon, halusin rakentaa ja odotin enemmän. Ajattelin, että elämällä olisi tähän 24 -vuoteen enemmän annettavaa. Enemmän rakastettavaa.

Jokainen päivä kulkee eteenpäin. Omalla vauhdillaan, omalla painollaan. Yhteenkuuluvuuden tunne ei ole palannut. Haluaisin antaa niin paljon. Antaa niin paljon muille ihmisille. Rutistaa heidät syleilyyn ja kääriä sänkyyn vilttipeiton alle. Nukuttaa. Nukuttaa heidät uneen.

Tuntuu, että oon tuhlannut mun vuosia. Vuosia, joita en koskaan saa takaisin. Ne ovat opettaneet paljon, mutta itsensä kiittäminen on vielä kaukainen haave. Vielä ei ole aihetta juhlaan. Ne ovat vasta ottaneet enemmän kuin antaneet. Niiden aika ei ole vielä ollut vastaanottaa rakkautta. Sitä menetettyä rakkautta.

Se rakkaus, joka näistä kyyneelistä kumpuaa. Tunteista kuohuaa ja viineistä vajoaa. Miksi toiselle on luotu rakkaus viaton ja toiselle polku loputon? En osaa näihin sanoihin lyhentää tai viivoille vajavaisille viestittää. Tää tunne yksinäisen outo on, tunne niin päähän patoutunut on. Pelkään ensimmäistä vastaantulijaa, voinko mä vahingossa sen kainaloon nukahtaa?

Terveiset rakkauden rajamailta, Piña

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW