Tekisi mieli paeta tätä elämänmuutosta

Kaikki nämä hankinnat vauvalle, ovat saaneet selkäkarvani pystyyn. Luulin, että haluan tätä. Ajattelin, että tämä on minua varten. Äitiys ja lapsi. Enää en ole niin varma. Kasasimme eilen hoitopöydän ja pinnasängyn. Kauniita, mutta niin konkreettisia ostoksia. Ostimme myös rattaat käytettynä, Baby Jogger merkkiset. Näistä rattaista syntyi päässäni hirveä haloo, kun ajattelin, että ne eivät ole tarpeisiimme sopivat.

Tarpeillamme tarkoitan: rattaiden tulee olla kevyet, käytetyt, mennä kasaan, simppeli ulkonäkö, 360 pyöräiset ja niissä täytyi olla tarpeeksi iso alaosa, jotta Pancho mahtuu istumaan vauvakopan alla. Nämä vaunut kattoivat kaikki tärkeimmät kriteerimme, joten ostimme ne. Siitä vaan mukaan. Nyt nuo rattaat ovat keskellä eteistämme ja muistuttavat päivittäin tulevasta vauvasta. Ajattelin viedä ne varastoon, jotta en tuijottaisi niitä päivittäin.

Pelkkä pinnasängyn kasaaminen oli konkreettista. Nyt suurimmat ostokset ovat tehtynä, enkä tiedä, mihin suuntaisin energiani. Vauvan vaatteisiin? Haluaisin unohtaa koko vauvan tulon hetkeksi ja vain lähteä lomalle. Takaisin lämpöön, jossa suurimpana ongelmanani on hikipisarat, jotka valuvat päästäni upouuden kirjani sivuille. Voisin unohtaa hetkeksi elämän, jota elän, ja elämänmuutoksen, joka edessä odottaa.

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka nyt kannattaa levätä ja nukkua. Ei niitä unia voi varastoon nukkua, c’moon! Kyllä se väsymys odottaa siellä syksyssä, vaikka kuinka torkuttaisin nyt menemään. Sitä paitsi pitkään nukkuminen ahdistaa minua, joten mieluummin herään ajoissa. Elämänmuutoksessa eniten ahdistaa se, miten oma pääkoppa pysyy menossa mukana, kun päivän agendana on toisen syöttäminen ja nukuttaminen.

Minulla on muutama ystävä, jotka ovat saaneet lapsen yksin. Kun katson vierestä heidän elämäänsä, tuntuu valittaminen typerältä. Heidän elämässään on erilaisia ongelmia, eikä niiden vertailu omaan arkeeni ole luontevaa. Jos minä puhun vauvan lisäksi parisuhdeongelmista, he puhuvat kenties siitä, miten kaipaisivat kumppania vierelle. Itse ajattelen ajoittain, että olisinpa yksin, niin tämä kaikki olisi piirun verran helpompaa.

Tänään 15.7.2019 on raskausviikko 26+5

Arkeni koostuu tällä hetkellä yksinolosta ja koiran kanssa hengailusta. Menen töihin illalla klo 18, enkä näe poikaystävääni juurikaan. Viikossa on yksi vapaa päivä, jonka pyhitän nukkumiselle ja siivoamiselle. En ole viimeiseen kahteen viikkoon urheillut, sillä ei ole tehnyt mieli. Olen syönyt päivittäin makeaa ja potenut siitä huonoa omatuntoa. Olen syönyt tavallista enemmän roskaruokaa, katsonut sarjoja ja ollut ylipäätänsä ahdistunut.

Miksi? En tiedä. Tuntuu, että elän, jonkun toisen elämää. Että, tämä ei ole se elämä, mitä minä pyysin ja kutsuin luokseni. Pelottaa, miten parisuhteemme käy. Olemmeko tarpeeksi vahva tiimi, kun heilumme pienessäkin tuulessa? Onko tämä se ympäristö, jossa lapsen on turvallista kasvaa? Ne sanovat, että koskaan ei ole valmis äidiksi. Itse sanon, että olen valmis äidiksi, mutta en ole valmis tähän kokonaisuuteen, elämän mittaiseen muutokseen.

3 Comments

  1. Kiitos ihanasta ja avoimesta kirjoituksesta. itsellä myös ollut näin raskauden puolivälin jälkeen samoja ajatuksia ja tuntuu että välillä omat tuntemukset menee vuoristorataa. Tiedän että paluuta entiseen elämään ei enää ole ja oma keho muuttuu kokoajan, jännittää ja ahdistaa:)

    1. Moi Krisse ❤️
      Kiva, jos resonoi sinne suuntaan! Nää on niin normaaleja fiiliksiä, joista vaan täytyy puhua/kirjoittaa ääneen. Onneksi prosessi vie kuukausia, niin ehtii pyöritellä ajatuksia suuntaan jos toiseen.. 🙂

JÄTÄ KOMMENTTI