Tajusin sen kaikkein tärkeimmän asian

Istun täpötäydessä metrossa Lissabonissa ja hymyilen elämälle. Mun pylly hikoo muoviseen metron penkkiin ja kurkku janoaa kipeästi vettä. Olen vienyt tylysti kaksi istumapaikkaa laukkujeni kanssa. Nämä laukut ovat matkanneet kanssani yli kolme viikkoa. Näitä viikkoja ei pysty kiteyttämään mitenkään yhteen, liian paljon on tapahtunut punottavaksi.

Olen tulossa Suomeen erittäin sekavin fiiliksin. Tiedän, että universumilla on mulle suunnitelma. Suunnitelmia. Mahdollisuuksia. Niin kertoi enkelikorttikin tänään aamulla joogan jälkimainingeissa. Otsikkona kortissa oli “uudet seikkailut ja mahdollisuudet”.

Ensimmäinen lause viittasi luontoon, sinne kaiken alun juurelle. Sinne, minne mun sydän toistuvasti halajaa. Rauhaan. Mahdollisuus taas sanana on niin valtava, että en voi sanoin kertoa, miten huojentavaa oli valita juuri tuo enkelikortti. Kortti mainitsi, että olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen kohti uutta polkua ja että minulla on nyt tyhjä sivu kirjoitettavana. Uusi alku, uusi mahdollisuus.

Taitoni ovat uskomattomat ja pystyn mihin vain. Tuohan on kaikki ihan totta, mutta tänään tarvitsin vain yksinkertaisen muistutuksen siitä. Ennen kuin hyppäsin tuohon metroon, istuin tunnin uuden ystäväni kanssa tuijottaen merta. Puhuimme elämästä, rakkaudesta ja tulevaisuudesta.

Ennen olisin tunkenut enkelikortit syvälle aanukseeni, antamatta niille edes MAHDOLLISUUTTA. Nykyään ajattelen, että tämä korttipinkka on kuin mikä tahansa uskonto. Riittää, että uskoo. Kaikkia meitä yhdistää uskoissa kuitenkin se mielipide, että juuri meidän uskomme on se oikea.

Kaiken tuon reissaamisen keskellä tajusin siis sen, että bloggaaminen ei tunnu oikealle tavalle oman intohimoni, eli kirjoittamisen jakamiselle. Huomaan, että yritän muovautua johonkin malliin, joka olisi helposti lähestyttävämpi kuin toinen. Tänään ajattelin, että olisipa tämä “bloggaaminen” helpompaa, jos olisin perustanut blogini aikakauden ollessa kuumimmillaan, eli yli 7 vuotta sitten. Että, olisipa sitä, olisipa tätä, olisipa tota. Jossittelen harvoin, mutta nyt pesin varpaanvälini siinä.

Mä en rehellisesti sanottuna viihdy Instagramissa laisinkaan. Kuitenkin se on kanava, jota kautta sadat lukijat löytävät tiensä tänne blogiin. Se on osa mun-ei-suunnitelmallista-markkinointia, jota suoraan sanottuna vihaan. Sen vuoksi seuraan minimimäärää ihmisiä ja pääsääntöisesti vain sellaisia keneen pystyn samaistumaan. Kuka oikeasti nauttii kauniista, mutta teennäisistä kuvista instassa? Naurattaa pelkkä ajatus siitä, että miten paljon monet somettajat käyttävät aikaansa täydellisen instafeedin suunnitteluun.

Niin ja lasken itseni mukaan tähän suunnittelukastiin. Sillä vaikka mun markkinointini on melkein olematonta ja hyvin pienellä budjetilla tehtyä, niin kyllä käytän sen suunnitteluun aikaa. Tuo aika käy minulle kalliiksi ja turhauttavaksi. Siksi päivitän instaani harvalleen ja pyrin lähinnä pitämään kuvat jossain järjestyksessä. Ärsyynnyn vinoista kuvista ja rumista muokkauksista ja nämä eivät ole sellaisia tunnetiloja, joissa haluan elää. (Tämän kaiken tajusin kirkkaasti enkelikortin luettuani.)

Olen kyllästynyt suunnitelmallisuuteen. Epäjärjestys tuntuu paljon kiehtovammalle. Huomaan olevani paljon onnellisempi ilman somekanaviani, vaikka se saattaakin kuulostaa hullulle. Oma nettisivuni on paikka, jossa voin olla täysin oma itseni. Tänne tulevat ihmiset ovat tehneet itse valintansa, enkä voi olla vastuussa heidän ajatuksistaan.

Siksi teen, mitä milloinkin tuntuu parhaimmalle. Tällä hetkellä mulla on hyvinkin epämääräisen selkeä visio, mitä haluan blogilla ja videoillani tehdä: Haluan auttaa ihmisiä ja tehdä sitä, missä olen hyvä, eli kirjoittaa.

Mun polku ei ole bloggaaminen, vloggaaminen tai sisällöntuottaminen sen nykyisessä muodossa. En sovi joukkoon, enkä tunne mitään kuuluvuutta mihinkään. Oikeastaan hautaan nyt tuon koko blogi sanan ja keksin sen tilalle paremman. Olisiko se kenties avartaja, parantaja, valloittaja, koskettaja, innostaja tai edistäjä? En tiedä, mutta sen voin sanoa varmaksi, että tuntuu hiton paljon kevyemmälle todeta, että perus bloggaaminen ei ole mun juttu.

Näen itseni kirjoittamassa raa’oista aiheista keskellä sotaa, suunnittelemassa ihmisten elämänkertoja tai luomassa omaani vapaaehtoistyössä. Haluan tehdä työtä, jolla on syvä tarkoitus ja paikkansa. Haluan olla se avartaja, joka keksii ja syrjäyttää instagramin tilalle mullistavan app:in. Haluan olla se esikuva, joka kehottaa ihmisiä olemaan aitoja, omia, ihania itsejään. Haluan olla se ihminen, jonka kanssa voi keskustella ja oppia uutta. Haluan antaa enemmän kuin ottaa. Haluan haudata ajatukset siitä, että tämä blogi oli koskaan tällaisenaan minua varten.

Hyväksyn sen faktan, että nautin elämästä kaikista eniten luonnon lähellä. Että sinkun kaupunkielämä ei ole mun juttu ja on enemmän kuin ok asua keskellä ei mitään yksin. Ei sen vuoksi, ettei pitäisi kaupungin vilskeestä, vaan sen vuoksi, että kuulisi itsensä kaiken sen läpi. Sillä jos jotain opin tällä kolmen viikon reissullani, on se se, että hitto vie mä olen ihana tyyppi. Että, miten oonkin nähnyt itseni välillä niin kriittisessä valossa.

Ja kun saa aidosti huomiota tuntemattomilta ihmisiltä, silloin kun olet täysin vapaasti itsesi, silloin tiedät, että tätä mun on pitänyt kokoajan tehdä. Silloin tiedät, että tää on se olotila, jossa haluat elää, vaikka valtavirta uisi vastakkaiseen suuntaan. Koska mikään mitä mä haluan, ei ole muilta pois ja on täysin mun saavutettavissa. Mulla on jo työkalupakin kaikki osat, nyt on vain aika ottaa ne käyttöön.

Milloin sä olet viimeksi keskittynyt katsomaan tähän hetkeen, ihan lähelle itseäsi, sen sijaan, että etsisit sitä vastausta sun ympäriltä? Oletko tuntenut olosi pieneksi tai ajatellut, että “ihan tavallisen elämän” tavoittelu ei riitä nyky yhteiskunnassa? Että on häpeä, jos on tyytyväinen elämäänsä juuri nyt?

Koska mä oon ja voin sanoa käsi sydämellä, että mä oon just sen vuoksi tässä kirjoittamassa. Koska mulla kesti kaikki nää vuodet ymmärtää, että mä olin kokoajan tarpeeksi hyvä erilaisena itsenäni. Että, mun ei tarvitse mennä mihinkään muottiin tai osata vastata kenenkään kysymyksiin siitä, että missä hitossa mä olen viikon päästä.

PS: Vaikka aamulla laahustin joogaan ja rauhan satamaan, on tähän lomaan mahtunut hävyttömän paljon alkoholia. Nestevajauksesta on tullut normi ja roskaruoasta arkipäivää. Joten jos musta ei kuulu hetkeen, olen valmistamassa salaattia tai hikoilemassa lenkkipolulla.

<:3 Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW