Sarveiskalvon siirrännäinen palautti näköni

Terveys on kaikki kaikessa. Muistan skidinä äitini hokeneen tätä mantraa minulle. Silloin sille naurahti ja totesi vaan, että ” no joo joo, äiti!”. Tänään tuo sama juolahti mieleen, kun istuin aamulla terveyskeskuksessa silmätulehduksen vuoksi. Olen kitkutellut lääkärikäynnin kanssa, sillä rahani eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet yksityiselle sektorille. Toivonkin, että minun ei joskus tarvitse enää miettiä asiointini hintaa, sillä omalle terveydelle ei voi asettaa hintalappua. Onneksi Suomen terveydenhuolto on kuitenkin maailman huippua, yksityisellä tai ei.

Sairastuessa terveys saa uuden merkityksen. Itse en tiedettävästi ole vakavasti sairas, mutta epätietoinen kylläkin. Silmätulehduksen tunnistan jo kaukaa, sillä minulle on tehty sarveiskalvonsiirto. Toisen silmäni sarveiskalvo oli vuosia sitten hitaan tuskallisesti rappeutunut ja rikkoutunut väärän diagnoosin seurauksena. Sarveiskalvo on silmän tärkein valoa taittava osa ja sen rikkoutuessa näkö heikkenee voimakkaasti. Minun tilanteessani sarveiskalvo oli rikkoutunut, sillä silmääni oli hoidettu väärillä lääkkeillä.

Hakeuduin tuolloin hoitoon silmätulehduksen takia. Sain dropit allergisiin silmäoireisiin, jota useimmiten aiheuttavat siitepöly, eläinpöly ja kosmetiikka. Olenhan iho-, allergia- ja astmaliiton vakituinen jäsen, joten allergia olisi ollut selkeä selitys silmän oirehtimiselle. Allerginen silmätulehdus aiheuttaa silmien kutinaa, poltetta, kirvelyä ja lievää rähmimistä. Dropit jeesasivat alkuun, sillä oireet kulkevat käsi kädessä monien silmätulehdusten kanssa. Sanoisin omasta kokemuksesta, että silmän voimakas rähmiminen, silmän punoisuus ja luomen selkeä turvotus antavat eniten osviittaa silmän todellisesta tarpeesta.

Ei siis paniikkia, jos siitepölyaikaan silmäsi vetistelevät, punoittavat tai sinulla on ikävä hiekantunne silmissä. Joka viides kärsii samasta! Omalla kohdallani kyse oli kuitenkin väärin hoidetusta tulehduksesta, joka levisi molempiin silmiini. Oikea silmä taisteli pisimmän taistelun, joka päättyi lopulta pysyvään vaurioon. Ulkoisesti silmäluomi oli turvonnut niin isoksi, että se peitti kokonaan näkökenttäni. Jos sain luomen rauhoitettua, en kuitenkaan voinut olla valossa, sillä valo aiheutti minulle järkyttäviä päänsärkyjä.

Opiskelin noihin aikoihin kokiksi ja tein koulun ohella duunia, jotta saisin vuokran maksettua. Käsittelin ruokaa päivittäin, enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten valmistuin kokkikoulusta puolisokeana. Näkö heikkeni nopeasti, sillä sarveiskalvo oli tulehtunut ja silmäni ei pystynyt enää itse korjaamaan rappeutumaa. Kuten sanoin, minulla oli pahoja pääkipuja, joista sain sitten jälkiseurauksena migreenin. Silmäni eivät kestäneet valoa, joten en pystynyt katsomaan mitään näyttöjä tai pitämään silmiäni auki.

Kaiken kaikkiaan kesti tappavan hitaat kolme kuukautta ensimmäisestä lääkärikäynnistäni siihen, että sain oikeasti apua. Nuo kuukaudet näköni heikkeni ja loppumetreillä en nähnyt toisella silmällä ollenkaan. En toivoisi kenellekään niitä kipuja, mitä päässäni tunsin. Saati sitä henkistä kipua, kun teini-iässä en kyennyt ulkonäöltäni poistumaan kotoa. Silmäni olivat niin hiton kivuliaan näköiset, että pysyttelin mielummin kotona. Ne ystävät, jotka kävivät minua kotona moikkaamassa muistan aina.

Muistan myös, miten silloinen parisuhteeni päättyi ilman selityksiä. Miten pahalta tuntui olla ihan yksin. Kun oman pään sisällä, silmät suljettuina makasin sängyssä. Kun en pystynyt katsomaan elokuvia ilman kipuja. Kun en pystynyt nauttimaan valosta, sillä silmäni olivat muurautuneet kiinni. Kun lääkkeet eivät auttaneet särkyihin. Kun kukaan ei uskonut, miten paljon oikeasti sattui. Kunnes sattui niin paljon, että vaan huusin.

Lähdimme äitini kanssa silmätautien päivystykseen ilman lähetettä. Jonotimme yli kahdeksan tuntia ja äitini ei luovuttanut, vaikka olimme vastustaneet terveyskeskuksen määräyksiä. Pääsin tutkittavaksi silmälääkärille, joka totesi, että ei ole koko työhistoriansa aikana nähnyt, kuin muutaman yhtä pahasti rappeutuneen silmän. Sain leikkausajan neljän päivän päähän ja viimeisille päiville täysin kivut vievät lääkkeet.

Minulle tehtiin sarveiskalvonsiirrännäisleikkaus, jossa omaan sarveiskalvooni ommeltiin kiinni siirrännäinen. Tuo siirrännäinen ja sen tuoma apu oli korvaamatonta. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa, hereillä, jotta silmä ei kääntyisi leikkauksessa väärinpäin. Katsoin koko operaation ajan, miten tohtori kerta toisensa jälkeen ompeli tikkejä silmääni. Helvetin friikkiä meininkiä, sillä tuosta touhusta pystyi jopa nauttimaan opioidipäissään.

Leikkauksen jälkeen toipuminen alkoi välittömästi. Toki kuljin silmälappu toisessa silmässä, mutta ulkonäkö ei tuossa vaiheessa kiinnostanut pätkän vertaa. Jos menettää kerran näkönsä edes osittain, ei todellakaan ajattele, miltä se silmälappu näyttää ulospäin. Sitä vain ihmettelee elämää, valoa, ihmisiä ja universumia. Että näkee eteensä. Että itkeminen ei enää satu, kun oli jo ehtinyt tottunut siihen, että kyyneleet silmissä kirvelevät.

Näkö palautuu sarveiskalvonsiirrolla poikkeuksetta aina. Siitä, miten nopeasti näkö rupeaa palautumaan ei ole varmuutta. En oikeastaan edes miettinyt näön palautumista, vaan ajattelin vaan, että jos vielä joskus näen, en pidä näköä enää koskaan itsestäänselvyytenä. Näköni ei palautunut normaaliinsa, mutta tarpeeksi, jotta pärjään arjessa ilman silmälaseja. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin ajattelen tuota aikaa opetusjaksona.

Se opetti niin paljon itsestä ja omista voimavaroista. Silloin ymmärsin, miten paljon rakastan itseäni. Kenen kanssa haluan aikaani viettää ja mikä on kaikista tärkeintä: oma terveys. Muistin sen taas tänään pitkästä aikaa terveyskeskuksen vastaanotolla ja nyt aion kylpeä siinä. Vituttaa, että silmä on taas tulehtunut, mutta onneksi tällä kertaa noista kahdesta tuo parempi puolisko. Nyt olen viisaampi ja varmempi, eikä suuntana ole todellakaan sarveiskalvonsiirrännäinen.

Oikeastaan ainut harmillinen juttu tässä siirrännäisessä on se, että en sen vuoksi pysty itse luovuttamaan esim.verta. Sarveiskalvon siirto on aina elinluovutus, niin hassulta, kuin se kuulostaa. Tottakai haluaisin antaa takaisin maailmalle, mutta teen sen vain tosita reittiä kautta. Olen kiitollinen näistä kahdesta kauniista silmästäni. Jos sulla on mahdollisuus luovuttaa eteenpäin, muista, että se on aina lopulta kotiinpäin.

Halusin kertoa teille tämän tarinan, jotta voisin antaa edes hieman vertaistukea. Kamppailet sitten vastaavan kivun kourissa epäluuloisena tai aivan erilaisen sairauden parissa, et ole yksin. Älä luovuta kivulle! Sairaus on tullut sun elämään opettamaan jotain, jonka ymmärrät myöhemmin. Älä katkeroidu tai karkoita ihmisiä sun luota, anna sen kaiken kivun vain virrata sun läpi. Kovasti tsemppiä!

<3: Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW