Samasta puusta kaiverrettu

Tein tänään kaksi hyvää havaintoa. Ensimmäinen syntyi siitä, kun meinasin perua tulevan illan dinnerikutsun. Perustelin itselleni valintaani hyväksi, sillä “olenhan aikuinen ja saan muuttaa mieltäni, haluaisin jäädä kotiin katsomaan telkkaria, enkä viinitellä tulevien ystävien kanssa.” Täh? Olen sopinut menon perjantai illalle, jonka viimetingassa ajattelin perua oman väsymykseni vuoksi. Häpeä nainen!

Tämä päänsisäinen dialogi, jota aikaisemmin kävin muistutti mieleeni syntymäpäivät. Tiedättekö, Suomi on varmasti ainoa maa, jossa kaverin syntymäpäiville jätetään tulematta. Jos kutsut 20 ystävää juhlistamaan sinulle tärkeää merkkipäivää, saapuu niistä 60%, joista puolet tulevat pikavisiitille. Minun huonolla matikkapäällä se tarkoittaa, että 6 tulee kakkukahveille ja loput 6 ovat the real deal.

Miksi kutsua edes tuo koko sakki? Sen vuoksiko, että “niin nyt kuuluu tehdä, kun tuo Leenakin on nyt vain osa meidän tyttöporukkaa ja saattaisi vaikka vahingossa loukkaantua jos jää kutsumatta?” Fakta kuitenkin on, että olen nähnyt elämäni aikana hyvin monta itkuista synttärisankaria, jotka odottavat ovikellon soittoa ja ystäviä saapuvaksi. Mutta, eivät ne saavu. Ne ihmiset kenen kuului saapua ovat jo vierelläsi kuohuviinit kädessä. Arvosta niitä ystäviä.

bulgaria2018-3.JPG

mimi.JPG
Introducing two of my babygals who I have the privilege to know: Rosi & Mariela. <3

Menin sille dinnerille, jonka meinasin perua tulehtuneen alapääni vuoksi. (Se oli oikeasti hieman kipeä, mutta ei nyt sentään gynekologin tarpeessa.) Seisoin ravintolan edessä tietäen, että tuttuni saapuisi hieman myöhässä, enkä tuntisi muita pöytäseuralaisia. Emmin noin kaksi sekunnin sadasosaa, kunnes päätin marssia reippain askelin sisälle ravintolaan. (Vinkki: elän itse 5 sekunnin säännöllä, eli sen ajan sisällä on tultava ratkaisu, joko toimia tai jättää toimimatta.)

Baaritiskillä tapasin kaksi ihanaa ladya, joiden kanssa siirryimme odottamaan muita saapuvaksi. Rupesin heittämään huonoja vitsejäni tuloksetta. Pysyin uskollisena itselleni ja jossain vaiheessa tunnelma raukeni. Meidän naistenrinki oli kuin avautunut paavalinkukka. Olin saapunut ravintolaan kutiavan alapääni kanssa ja yhtäkkiä riesling lasit kilisivät. Sitä paitsi ei siinä mennyt kauaakaan, kun pöytäpuheet siirtyivät juurikin sinne alapääosastolle.

Huomio nr.2) Hyvin hämmentyneiden keskusteluiden parissa tajusin, että me ihmiset olemme kaikki samanlaisia. Samasta puusta veistettyjä, tai jotain muuta kliseistä. “Pissakakka -läpät” pysyvät, ne vain vaihtavat hieman sanamuotoja (esim. vauvan kakan vaihtoon.) Nämä mimmit olivat kolmenkympin puolivälissä, kuin itse huitelen kymmenen vuotta alempana. Kävin samaa keskustelua tänään kolmekymppisten kanssa, eilen kakskymppisten kanssa ja vast’ikään viiskymppisten kanssa.

Yhtä paskaa läppää, yhtä hyvää läppää. Miksi en ollut tajunnut tätä aikaisemmin? “Ikä on vain numeroita -fraasi” kiteytyi mulle tuossa ruokapöydässä. Koin todellakin jotain syvempää yhteyttä omaan elämääni. Tekemäni huomiot haluaisin kiteyttää näin: voitaisiinko opetella a) hyväksymään enemmän muiden ihmisten erilaisuutta ja lopettaa ikäsyrjintä? b) mennä sinne vitun parhaan ystävän syntymäpäiville, sillä jos se on sut sinne kutsunut, se sut sinne sitten haluaa?

ps. se ravintola, jossa jauhettiin paskaa on nimeltään sake baby ja sijaitsee Punavuoressa. Mesta on idyyllisen pieni viiskulmassa ja tarjoaa japsivaikutteista ruokaa. Söin itse 3 alkupalaa viinin kera ja lasku näytti 28€, not bad at all. Hyvä tapa aloittaa viikonloppu!

<3: Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW