Rakkauden & raivon rajamailla

Kuvittele kuolevaisin silmin rakkaus, joka ei kuole. Se rakkaus ei jää meidän ymmärrettävän elämän sisälle, vaan se jatkuu pitkälle tuntemattomaan tuonelaan. Siinä rakkaudessa nautinnon ja vihan välissä on vain pieni kuilu. Sen kuilun voi ylittää yhdellä pienellä askelella. Tuossa välimaastossa sijaitsee todellinen rakkaus, jota meidän ihmismieli ei pysty edes sanoiksi purkamaan. Toiset ovat yrittäneet ja kenties onnistuneetkin kuolemanrajakokemusten jälkeen. Itselläni ei ole hajuakaan, miten purkaa rakkaus ja raivo atomeiksi, mutta heräsin tänään aamulla hyvin syvällisestä unesta, josta haluan kertoa teille nyt.

Heräsin aamulla ennen herätyskellon pirinää ja päätin jatkaa uniani. Kellon soidessa, torkutin aina tapojeni mukaisesti 15min eteenpäin ja jatkoin uniani. Minulla on aina ollut hyvät unenlahjat ja tiedän, että pääsen takaisin uneen jos haluan niin. Joka kerta kellon soidessa päätin palata kesken jääneeseen uneeni, sillä se vaikutti todellisuutta paremmalta. Olin välillä unessa kertojana ja toisinaan toinen päähenkilöistä. Tämä unimatkani kertoi nuoresta tytöstä, joka oli tavannut elämänsä rakkauden. Heidän välinen rakkautensa oli jotain niin käsinkosketeltavaa, että se levisi puhtaalla aitoudellaan ihmisiin heidän ympärillään.

Olin tuo tarinan nuori tyttö, joka oli aivan lääpällään minua ihailevaan mieheen. Unessa asuimme ulkomailla asuntolassa, joka oli risteytys tylypahkasta, twiligista ja taru sormusten herrasta. Asuntola itsessään oli hyvinkin perinteinen, mutta ihmiset siellä olivat puoliksi eläimiä. Jokaisella oli oma eläinhahmonsa, joksi he automaattisesti muuttuivat tullessaan raivon valtaan. Oma sisäinen eläimeni ei unessa herännyt henkiin, mutta poikaystäväni koira sen sijaan näytti kyntensä. Olimme hengittäneet yhdessä samaa ilmaa 1,5 vuotta, mutta toistuvien riitojen vuoksi päädyimme eroon. Nuo riidat eivät koskaan tulleet unessani selville ja muistan vaan viimeisen yhteisen kohtaamisemme pariskuntana.

Siinä halasimme syvään, jotenkin niin kovaa, että tuntui, että olemme yksi ja sama ihminen. Teki mieli itkeä, nauraa, hyppiä ja nukahtaa. Olin henkisesti todella loppu, mutta katsoessani exääni pysyin jaloillani. Hän oli yhä ainut ihminen koko unimaailmassa, joka näki suoraan lävitseni. Elämämme jatkuivat erosta huolimatta samassa asuntolassa. Tässä vaiheessa muistan siirtyneeni unessa kertojan rooliin. Muistan katsoneeni oppituntia, jossa tämä pariskunta oli yhdessä. Käsittelemättömät energiat purkautuivat ja tämä entinen nuoripari päätyi riitelemään kiivaasti kesken tunnin. Pojan kentauri heräsi riidan keskellä henkiin ja hänestä tuli koira.

Tyttö ei taas päässyt käsiksi omaan eläimelliseen puoleensa ja hän pysyi kuolevaisena. Vihan vallassa poika tappoi tytön. Pojan palatessa ihmiseksi tajusi hän vasta tekonsa. Olin tässä vaiheessa pojan saappaissa ja hengitin hänen ilmaansa. Tuska oli todellinen. Hautajaisten lähestyessä poika lähti papin kanssa käymään haudalla. Unimaailmassa oli tapana levittää haudalle pyhää juomaa puhdistamaan ilmapiiriä. Tyttö kuitenkin syövytti hänen päällensä kaadetun juoman, aina syvältä maaperästä saakka. Tuo syöpynyt maaperä lähti sulamaan kohti pappia ja poikaa, jotka juoksivat laavaa karkuun. Poika pelasti papin hengen, mutta paloi itse tytön syövyttämään maaperään.

Tyttö tapasi entisen poikaystävänsä seuraavan kerran tuonelassa, taivaassa tai miksi sitä kukin haluaa kutsua. Kohtaaminen oli jäätävä. Molemmat olivat käytännössä tappaneet toisensa ja vetivät yhä toisiaan puoleensa kuin magneetit. Poika oli ymmärrettävästi vihainen, surullinen ja vaitonainen. Hän kuitenkin ikävöi tyttöä, mutta ei osannut pukea sitä sanoiksi. Jos he saisivat asiat sovittua, heillä olisi yhteinen elämä tuonelassa. Paluuta takaisin elävien kirjoihin ei olisi, joten miten he päättivät loputtoman aikansa käyttää? Kuten valitettavan usein, nuori poika ei osannut kertoa tunteistaan. Mukaan tuli kolmas osapuoli, toinen tyttö, joka teki pojan eksän todella surulliseksi.

Tuonelassa syntyi uusi riita, jota ei saatu selvitettyä. Kolmiodraama tulistui ja tyttö jäi tunteiden kanssa aivan yksin. Niin jäi myös poika, joka jäi suhteeseen uuden tytön kanssa. Kissa-hiiri-leikki ei saanut unessa toivomaani onnellista loppua. Heräsin unesta ja jäin miettimään unen syvempää sanomaa. Miten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pystyvät henkisellä tasolla tappamaan toisensa? Miksi rakkauden ja raivon väli on niin häilyvä? Voisiko rakkaus kukoistaa täydellä potentiaalillaan oikeassa elämässä, ilman egon tai muiden mukana tuomia mausteita?

Rakkauden toinen kolikkopuoli on omissa suhteissanikin ollut liian lähellä vihaa. Energiat puhuvat puolestamme ja antavat signaaleja toiselle, vaikka emme puhuisikaan ääneen. Joidenkin psykologien mukaan raivon tunne muodostuu siitä, kun toinen ihminen kokee palkkion olevan uhattuna. Raivo saattaa syntyä mustasukkasuudesta ja epäilystä toisen pettämisestä. Syitä on toki monia, mutta kaikkia yhdistää mielestäni luottamuspula toiseen. Jos asioista ei jutella niiden oikeilla nimillä, ei suhde kanna pitkälle. Avoimuus ja rehellisyys vaikeissakin tilanteissa on avain rakkauden ja raivon yhteistyöhön.

Viha toista ihmistä kohtaan ei poista rakkautta tai himon tunnetta. Itselläni se usein vahvistaa sitä, kuten unessanikin kävi. Hylätty ihminen tuntee rakkautta toista kohtaan, eikä se liekki sammu välttämättä koskaan. Erosta ei ole pakko päästä yli, sen kanssa voi oppia elämään. Itse koen olevani sujut erojeni kanssa juurikin sen vuoksi, että olen tehnyt niistä omat opinkappaleet elämälleni. Tutkailen historian haminoita aina kun siihen on tarve. Arvostan eroja niin suuresti, että raivo on muuttunut ymmärtäväiseksi rakkaudeksi exiäni kohtaan. Tuo uni oli niin todellisen tuntuinen, että tämä aamu on mennyt ihan sumussa. Erittäin hyvässä sumussa.

Lue lisää rakkauden ja raivon nuorallatanssista ammattilaisen kirjoittamana täältä.

Hyvää huomenta. <3: Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI