Bilepolttaminen & Ekat kännit

Ei röökistä haittaa ole, jos sitä polttaa vain satunnaisesti kännissä – vai miten se meni? Ajattelin alunperin, että en edes kirjoita tästä aiheesta enempää. Kännitupakointi tuntuu aiheena jotenkin niin, no, likaiselle, yleiselle ja turhalle. Silti meillä kaikilla on kaveriporukassa ihmisiä, jotka tupruttavat vain humalassa menemään. Halusin kertoa oman tarinani siitä, miten lopetin tupakoinnin 8 vuotta sitten seinään ja miten minusta tuli puoli vuotta sitten “vahingossa” kännitupakoitsija.

Maistoin tupakkaa ensimmäisen kerran 14-vuotiaana. Olin tuolloin yökylässä serkullani ja nukuimme asuntovaunussa. Join tuolloin myös ensimmäisen humalani Koffin kolmosella. Humalatilaa varten litkin ehkä 3 pulloa olutta. Muistan yhä kun pummasin yhdeltä mieheltä lämän ison maxiaskin ärrältä, joka maksoi tuolloin 5,50€. Oltiin juuri kaaduttu ensimmäisessä darrassa pyörän päällä kyysätessä ja meitä haastateltiin Sipoon Sanomiin. Samoin haastateltiin kyseistä hakismiestä. Näin päädyttiin kimpassa lehteen, hakismies ja ruhjoutunut naamani. Jouluna sain serkultani kyseisen lehtiartikkelin kehystettynä lahjaksi.

Sitä tuli siis aloitettua röökääminen suhteellisen nuorena. Lisäksi tupakka ja alkoholi tutustuivat kropassani varhaisessa vaiheessa. Vanhempani yrittivät tietenkin estää molempia, mutta turhaan. Olin aika kovassa vedossa, enkä olisi lopettanut dokaamista tai polttamista muiden vuoksi. Sitä tuli sitten poltettua aina sinne 18-vuotiaaseen asti, kunnes yhtenä päivänä tuli stoppi. Yksi ilta olin kävelemässä juna-asemalle vapaapaini treeneistä, jotka olin ylpeänä aloittanut. Olin ollut polttamatta koko päivän ja soittanut äidille persaukisena, josko hän voisi ostaa mulle röökiaskin. PS: En tiedä etsitäänkö nykyään hakista snapchatissa vai instassa, mutta varmasti hakistavat ovat muuttaneet muotoaan?

Kotona mua odotti sitten bonuksen vihreä aski. Olin vaihtanut vähän vahvempaan tupakkaan siinä vuosien varrella, eikä esim. punainen enää maistunut laisinkaan. Tässäkin tapauksessa sain toki kotona vaikutteita, sillä vielä tuolloin molemmat vanhempani polttivat. Oli myös helppo nyysiä heidän röökinsä, kun ei ollut omaan varaa. Jos ja kun mulla oli rahaa, sain itse helposti ostettua röökiä. Nuorilla oli monia vakkari mestoja, jotka myivät alaikäisille. Nyt toi tuntuu jotenkin absurdille, enkä usko, että kauhean moni pulju myy enää nuorille.

Kuitenkin, tulin sitten kotiin ja tuijotin sitä bonuksen vihreää röökiaskia. Olin tuolloin ollut jo pidempään henkisesti tosi paskana ja rööki oli ollut se “helpotus”. Siitä irtautuminen pelotti toden tosissaan, sillä en tiennyt mihin muuhun puran tunteita. Päätin kuitenkin siltä seisomalta lopettaa ja jätin sen askin kokonaan avaamatta. Ajattelin, että katson miten pitkälle oma itsekurini pötkii. Ja pitkällehän se pötki. Meni minuutti, tunti, päivä, viikko ja pian vuosi. En koskenut yhtenkään tupakkaan, kunnes oli mennyt 8 pitkää vuotta.

Joku viisas joskus kysyi minulta, miten lopetin tupakoinnin. Vastasin, että en koskaan lopettanutkaan. Ihminen, joka aloittaa tupakoinnin, ei koskaan henkisellä tasolla lopeta. Tupakointi tulee ennemmin tai myöhemmin mieleen ja herkemmin humalassa. Sitä ajattelee olevansa voittamaton, että humalassa poltettua röökiä ei lasketa. Näin minäkin ajattelin kännissä huhtikuussa, kun poltin ensimmäisen tupakkani 8 vuoteen. Kas kummaa, tupakka buustasi alkoholia veressäni ja olin hetken päästä vielä enemmän humalassa. Tuohon olotilaan jäi helposti koukkuun ja kännipolttelin koko kesän.

Rehellisesti ajattelin, että voin lopettaa milloin vaan. Että tupakointi ei ole ongelma. Mutta ei se niin oikeasti mene, sitä joutuu aivojen kanssa sellaiseen kierteeseen. Haluaa mennä herkemmin ulos kavereiden kanssa, koska viinilasin kanssa on sallittua polttaa. Tai siis näin sitä itselleen uskottelee, että aina kun juo on täysin fine myös polttaa. Jossain vaiheessa kesää huomasin kuitenkin olevani jatkuvasti flunssassa ja kurkkuni kipeytyvän. Seuraavana aamuna oli aina morkkis ja huomasin toistavani “ei enää, nyt riittää!”.

Päätin lopettaa taas seinään ja aluksi jouduin jopa vähän hillitsemään ulos lähtemistä. Ei sillä, että joisin normaalisti paljoa, mutta kun se yhdenkin viinilasin raja oli ylitetty. Tässä artikkelissa on hyvin kiteytetty, miksi juhlatupakointi kannattaa lopettaa. Yhdessä tämä kaksikko lisää akuutin sydäninfarktin ja aivoinfarktin vaaraa, verenpaineen ja sydämen sykkeen noustessa. Kaikki käyttö vahingoittaa elimistöä, vaikka kuinka tylsältä se kuulostaakin. Sen vuoksi kroppani reagoi jo 6kk juhlatupakoinnin jälkeen fyysisillä oireilla.

Mulla selkeitä oireita oli päänsärky, pahoinvointi, tukkoisuus ja kuiva kurkku. Mulla on pohjalla astma, joten heti kun keuhkot alkoivat puhdistumaan, mun oli helpompi saada happea. Tää kaikki saattaa kuulostaa aivan naurettavalle ihmiselle, joka ei polta. Että, miksi sitä edes astmaatikko polttaisi? Niimpä. Vastatkaa te minulle. Sen kuitenkin tiedän, että tupakointi on sosiaalista ja nautinnollista. Toki se aiheuttaa riippuvuutta, mutta itselleni se tapa on pahin vihollinen. Uskon, että hyvin moni polttaisi jos siitä ei olisi terveydellistä haittaa.

En tullut tänne kuitenkaan tukemaan tupakanpolttoa vaan puhumaan rehellisesti bilepolttamisesta. Se riistäytyy helposti käsistä huomaamatta ja vanhakin tupakoitsija saattaa retkahtaa uudelleen humalassa. Kun lopettaa biletupakoinnin tulee herkästi kipeäksi. Näin kävi ainakin itselleni molemmilla kerroilla. Vastustuskyky jotenkin laski ja flunssa tuli muiden mainitsemieni oireiden kaveriksi. Positiivista on, että lima lähtee heti liikkeelle ja elimistö rupeaa nopeasti korjaamaan tupakoinnin aiheuttavia vaurioita. Lisäksi infarktiriski puolittuu vuodessa ja keuhkosyöpä 10 vuodessa (tosin, en tiedä onko tämä lähinnä säälittävää mainita.)

Mielestäni on hienoa, että tupakkalakia on kiristetty ja nykyään askeja koristaa tulehtuneet keuhkot ja nikootiniriippuvainen vauva. Ollaan tultu iso positiivinen askel eteenpäin ja röökääminen ei ole enää ollenkaan IN. Nykyään on coolimpaa olla polttamatta. Toisin oli 10 vuotta sitten, kun miniröökiaskit maksoivat 2,20€ (10kpl) ja savuttomat olivat noloja. Jopa haikeasti kaipaan noihin aikoihin, sen verran huoletonta meininki oli alaikäisenä. Päivän kuuma kysymys on kuitenkin, miten lopettaa kännissä polttaminen? Tässä mun kahden lopetuskerran havainnot kiteytettynä:

  • Ole hetki juomatta (min.1kk), jotta huomaat pystytkö olemaan polttamatta. Jos olet riippuvainen, huomaat sen pian. Seuraavalla kerralla kun nautit viiniä, älä juo heti ökykännejä – fiilistele, kuulostele ja keskity tupakoimattomuuteen.
  • Välttele piirejä, joissa kaikki muut polttavat. On tylsää jäädä yksin sisälle, kun jengi ravaa kokoajan partsilla!
  • Älä polta yhtäkään. Yksi on aina takuuvarmasti enemmän.
  • Mieti tulevaisuutta, haluatko ottaa niin ison terveydellisen riskin vain hetkellisen nautinnon vuoksi? Pistä plussat ja miinukset viivalle, kumpi voittaa?

Mä en muuten kummallaan kerralla lihonnut tupakoinnin lopettamisen jälkeen. Lopettaminen ei lihota, vaan makeanhimo on yksi riippuvuuden vieroitusoireista. Kaikki maistuu paremmalta ilman tupakkaa, sillä tupakka lamaannuttaa makuaistin. Makuaisti palautuu jo ensimmäisessä viikossa! Älkää pelätkö siis painonnousua tai käyttäkö sitä tekosyynä.

Tekeekö mua vielä mieli polttaa? Toki, mutta sitä suurempi on mun itsekuri ja terveys. Lämmöllä kuitenkin katson mennyttä puolta vuotta, sillä olihan se nautinnollista aikaa.

Tähän loppuun mielenkiinnosta kysyn: Kuinka moni teistä tupakoi, tai on joskus tupakoinut? -Pinja

Gynekologin vastaanotolla

Ihan näin alkuun haluaisin mielenkiinnosta tietää, pelkääkö joku gynellä käyntiä? Samalla tavalla kuin hammaslääkäriä tai neuloja? Mua ei itseäni piuden levitys ammattilaisen käsissä pelota, oikeastaan se hirvittää paljon enemmän epäkokeneemman miehen käsissä. Levittäydyin tänään gynen vastaanotolla ja ajattelinkin, että tästä olisi mielenkiintoista avautua piirun verran enemmän.

Palataan nyt hieman taaksepäin, eli sinne elämään ennen seksielämän aloittamista. Tämä oli ehkä joskus 15 -vuotiaana, jolloin rupesin tutustumaan omaan kroppaani. Löysin uusia poimuja, poikkeavuuksia ja kysymysmerkkejä. Enhän tiennyt ollenkaan, miltä piuden kuuluisi näyttää, tuntua tai toimia. Ainut faktatietoni kun oli yläasteen terveystiedon tunneilta. Sieltä mulle jäi mieleen kortsun oikein asettelu, joka varmasti hävetti oppilaita enemmän, kuin opetti.

Sitten jossain vaiheessa sitä huomaakin itse olevansa nuori aikuinen, jolla on ensimmäinen gyne käynti varattuna. Itse hakeuduin tähän perustarkastukseen, sillä olin “vakituisessa parisuhteessa”. Sitä jotenkin kaipasi sellaista chekkausta, että kaikki on ok alakerrassa. Varsinkin, kun ei oikein tiennyt mitä se “ok” pitää sisällään. Pakko myöntää, että ensimmäinen käynti jännitti kyllä. Ei oikein tiennyt mitä odottaa. Varasin kuitenkin itse ajan, sillä ajattelin, että aktiivinen seksielämä tarvitsee rinnalleen terveydenhuoltoa.

pinja_bulgariaratchet-9.JPG

pinja_bulgariaratchet-8.JPG

Mun ensimmäinen kerta kymmenen vuotta sitten ei ollut kuitenkaan ruusuilla tanssimista. Mene ja tiedä mun tuurista, mutta päädyin kuitenkin lisätutkimuksiin. Näin multa otettiin gynekologinen irtosolukoe, eli papakoe jo alaikäisenä. Kutsut papaan tulevat normaalisti, kun 25 vuotta lähenee mittarissa. Papan lisäksi pääsin pyrstö levällään kuvattavaksi, joka oli sekin hyvin mielenkiintoinen toimenpide. Silloin myös opin, että vaikka menkat ovat loppuneet 5päivää sitten, eivät ne välttämättä ole täysin loppuneet inside there.

Käytännössä homma meni näin: haarat auki ja peppu penkkiin. Kylmät pihdit piudeen, jotka levittävät sitten tilaa kameralle. Kamera ineen ja yhteensä kahdeksan silmäparia tuijottavat sisältöä näytöltä. Mulla oli siis lääkärin lisäksi salissa kaksi harjoittelijaa, jotka toivat hieman lisäjännitystä toimenpiteeseen. Loppupeleissä tuo kuvaussessio antoi silti enemmän turvallisuuden tunnetta, kuin perus gynellä käynti. Sitten päälle tieto siitä, että papa testit olivat kunnossa, eli kohdunkaulansyövästä ei ollut jälkeäkään.

Varmasti yleisin syy miksi nuoret hakeutuvat gynekologille on ehkäisyn aloittaminen. Tämähän ei ole välttämättömyys, sillä e-pillerit myönnetään ilmankin käyntiä. Alle 20 -vuotiaat saavat ensimmäiset ehkäisypillerit, minipillerit, ehkäisyrenkaan tai hormonikierukan 3-9kk:n ajaksi ilmaiseksi. Itse kävin hakemassa omani silloisen poikaystäväni kanssa Espoon keskuksen ehkäisyneuvolasta. Suosittelen muuten kumppanin nappaamista mukaan, sillä käynti on molemmille antoisa (eikä mitenkään nolo).

Normaalisti gynekologisessa tutkimuksessa ensin jutellaan ja luodaan rentoa ilmapiiriä. Kaikkia jännittää eka kerta, se on täysin normaalia. Mutta voin kokemuksesta kertoa, että rentoutunutta piudea on helpompi tutkia, kuin pelosta kangistunutta. Suosittelen siis kuvittelemaan itsensä Balille surffaamaan tai vaikka sänkyyn peuhaamaan. Mikä sitten toimiikaan rentouttajana! Ammattitaitoinen lääkäri kertoo, mitä hän tekee ja esittelee välineet, joita tutkimuksessa käyttää. Toimenpide tehdään hitaasti, eikä se satu.

Ensimmäisenä chekataan tietty ulkokuori, eli ulkoiset ja sisemmät häpyhuulet. By the way, gyneä varten ei tarvitse sheivata, lääkäreillä on parempaakin tekemistä, kuin pohtia karvoituksesi määrää. Tutkimuksessa kurkataan limakavot ja mahdollisesti rao’tetaan sisälle, jos piudesi sen sallii. Sinne ei siis väkisin mennä, kuten ei muutenkaan! Kaiken kaikkiaan alakertasessio kestää max 10min ja koko muu aika oikeastaan vain jutellaan. Kannattaa varautua höpisemään ainakin kuukautisista, elämäntavoista ja mahdollisesta seksielämästään.

pinja_bulgariaratchet-2.JPG

Kuvat ottanut ihana Rositsa

Itse koen gynekologin vastaanoton paikkana, jossa lääkärille voi oksentaa aremmatkin kysymykset. Täällä on taattuja “ahaa elämyksiä” luvassa. Jos pelkäät jännitystä, kirjoita kysymykset valmiiksi paperille. Tein tätä itse pitkään, sillä ravasin yhdessä vaiheessa lääkärillä tiuhaan. En olisi varmasti edes muistanut kaikkia kyssäreitä lunttaamatta. Ei ole myöskään noloa pyytää lähetettä sukupuolitautitesteihin, sillä on kaikille lottovoitto todeta, että et ole tautinen.

Summa summarum: sukupuolitaudit, gynekologi, ehkäisy ja seksi, huolehdi niistä kaikista. Jätä hermostuneisuus naulaan, kysy arimmatkin kysymykset, luota perushygieniaan ja unohda karvoituksesi (+googlaaminen). Jos et tiedä jotain, kysy! Myös järkyttäviin menkkakipuihin saa apua, kuten itsekin sain vuosia keltarauhashormonista. Itselle tuntuu nyt kymmenen vuotta myöhemmin utopistiselle, että jännitin joskus gyneä niin paljon. Olenhan vastaanotolla oman rakkaan piudeni vuoksi, mitä jännää siinä on?

Jos tuntee omat paikansa, haluaa varmistaa niiden hyvinvoinnin. Piudea ei jätetä hoitamatta, kuten ei migreeniä tai hammaskipuakaan. Näin käyn itse tarkastuksessa noin kerran vuodessa, mutta toki tarkastusvälit ovat kaikille yksilölliset. Gynellä käynnissä ei kuitenkaan ole mitään viimeistä takarajaa, eli sinne voi yhtä lailla mennä ensimmäisen kerran 15, 30 tai 75 -vuotiaana. Kaikista tärkeintä on marssia vastaanotolle, kun on sallinut seksin elämäänsä.

Näihin ajatuksiin, ratkiriemukasta viikonloppua! – Pinja

Päästä irti kontrollista

Ruuhkautunut pää. Reistaileva kroppa. Kuormittunut kalenteri. Piippaava puhelin.

Juoksin töiden jälkeen joogaan, kirjaimellisesti sekunnin sadasosa vauhdilla, jotta en myöhästyisi tunnilta. Juoksujalka ei pettänyt, mutta syke oli kyllä taivaissa. Mulle tuli aivan liian kiire töiden jälkeen käydä tapaamisessa ja ehtiä joogaan. Ja kun aikatauluttaa itsensä liian tiukoille, ei jätä aikaa ajattelemiselle. Sitten ei pysty käsittelemään matkan varrella pulpahtelevia tunteita ja sitä saattaa vahingossa räjähtää.

Räjähdyksen aikana sitä pysähtyy. Maailma silmissä näyttääkin hyvin yksinkertaiselle. Kauniille ja hieman humoristiselle. Miksi se ei näyttänyt samalta suorituslasit päässä? Tiedättekö, mulla on taipumus tehdä ylitöitä. Ihan vain, sillain, pikkuisen yli tavallisen työlastin. Kontroloiminen on mulle niin opittu tapa, että en tiedä voinko koskaan päästä pois sen kontrolloinnista. Jos ymmärrätte? Päästää irti kontrolloimisesta?

Olen tavallaan, olen juurikin riippuvainen hallinnan ylläpitämisestä. Jo pienestä pitäen ajattelin kaiken eteenpäin, enkä siinä hetkessä. Vaikka elin toki hetkessä, elin myös pääni sisällä omaa unelmaani. (Tavallaan tuo olikin juuri siksi niin ihanaa aikaa, että en tiennyt paremmasta.) Mutta kuitenkin, hallitseminen on ollut jo vuosia mun elämän keskipiste. Semmoinen musta aukko, kakkospesä, jonka tarpeet vain minä pystyn tyydyttämään.

Eniten ärsyttää se, että vaikka mun kalenteri olisi kuinka tyhjä töiden puolesta, rupean täyttämään sitä muilla tapaamisilla. Rehellisesti, mulla ei viikossa kauhean montaa iltaa tai päivää ole, jolloin olisin täysin yksin. Tai no, edes vapaa päivää. Kotona mua odottaa mun pieni vauva, Pancho. Luovuuden iskiessä kirjoitan vaikka metrossa, joka ei sekään ole kauhean toimiva muoto. Oikeasti, kaikissa julkisissa välineissä pitäisi olla kiellettyä käyttää puhelinta. Tuntuu, että se imaisee kaiken elämän mukaansa.

Voin kertoa, että kenellekään ei todellakaan ole hyödyllistä ajankäyttöä tehdä töitä julkisissa. Se on meille monille kuitenkin se pysähtymispaikka ja päivän hengähdyshetki. Tai ainakin itselle on! Ja jos sen päivittäin käyttää puhelimen näpräämiseen, eikö missaa aika monta kaunista maisemaa? Mahdollista kohtaamista ja hymynaamaa? Sama pätee koiralenkkeihin, silloin yritän minimoida puhelimen näpräämisen.

Kuitenkin, jos en tavalla tai toisella ole tavoitettavissa, koen ahdistusta. Tuntuu, että joku odottaa taskun pohjalla. Joku kaipaa, joku tarvitsee apua ja minun on vastattava heti! Näin kävi tänään(kin) joogan jälkeen. 4 uutta puhelua, 8 odottavaa tekstaria. Vai lasketaanko whatsapp viestejä edes tekstareiksi? Siellä mummoni kaipasi apua taulujen kuvaamisessa, toinen ilmoitti hänelle sopivan tapaamisajan ja kolmas oli suuttunut, sillä en vastannut puhelimeen.

karhupuisto_talvipuutarha-3

karhupuisto_talvipuutarha-4
Kuvat ottanut ihana Tiina Loikas

Muistatteko ne ajat, kun joku tuli pimpottamaan ovelle? Pyytämään ulos leikkimään tai sisälle pelaamaan lautapelejä? Onko aikuisille tämmöistä sosiaalista muotoa, joka ei sisältäisi sosiaalista mediaa? Some on nimittäin sellainen pelikenttä, jonka yritän itse pitää poissa arjestani. Se on nimensä mukaisesti mediakanava, joten sillä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa töiden ulkopuolella. Itsellä nämä rajat ovat hyvin hämärät ja työ ja vapaa-aika usein sekottuvat keskenään.

Kaipaisin aitoa läsnäoloa. Kiireettömyyttä. Rehellisiä keskusteluja ilman puhelinta. Ihmistä, joka ei huuda korvaan. Ystäviä, joilla ei ole kiire seuraavaan sovittuun tapaamiseen. Haluaisin itse olla se ihminen. Kiireetön, rehellinen, rauhallinen ja läsnä. Olenko minä? Hitto, ajatukset menevät niin ristiin omassa päässä, kaikki tuntuu ruuhkautuneen. Pysähtyneen liikennevaloihin! Onneksi pääsee purkaamaan tänne blogiin.

Kuulin sellaisesta app:ista, jolla pystyy kontrolloimaan omaa puhelimen käyttöä. En muista kyseisen applikaation nimeä, mutta siinä pystyy asettamaan rajat jokaiselle eri ohjelmalle. Tyyliin, rajoittaa youtuben käytön 30min/päivä ja Instagram 1h/päivä. Tämän voi jakaa lastensa puhelimiin, joka sitten blokkaa pääsyn näihin ohjelmiin, rajapyykin tullessa vastaan. Mitä mieltä te ootte tästä? Hitti vai huti? Muistaako kukaan tämän nimeä? Voisi nimittäin tulla itsellekin tarpeeseen.

PS: Huomasitteko, että oon lyhentänyt mun tukan? Mitäs tykkäätte? Käyn tekemässä tukkataikoja Salon Camussa, jossa camulaiset tekevät aina mieletöntä duunia! Mun luottomuija on Tiina-Maija, joka tälläkin kertaa valitsi mulle hiusten hoitoon vegaaniset tuotteet. Kotiin lähti olaplexin hoitoaine ja shamppoo, sekä tämä Puff me hiuspuuteri. Näitä myydään ainakin Torkkelinmäen Camussa!

Nyt mä lähden saunaan, palaamisiin! <3: Pinja

Sarveiskalvon siirrännäinen palautti näköni

Terveys on kaikki kaikessa. Muistan skidinä äitini hokeneen tätä mantraa minulle. Silloin sille naurahti ja totesi vaan, että ” no joo joo, äiti!”. Tänään tuo sama juolahti mieleen, kun istuin aamulla terveyskeskuksessa silmätulehduksen vuoksi. Olen kitkutellut lääkärikäynnin kanssa, sillä rahani eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet yksityiselle sektorille. Toivonkin, että minun ei joskus tarvitse enää miettiä asiointini hintaa, sillä omalle terveydelle ei voi asettaa hintalappua. Onneksi Suomen terveydenhuolto on kuitenkin maailman huippua, yksityisellä tai ei.

Sairastuessa terveys saa uuden merkityksen. Itse en tiedettävästi ole vakavasti sairas, mutta epätietoinen kylläkin. Silmätulehduksen tunnistan jo kaukaa, sillä minulle on tehty sarveiskalvonsiirto. Toisen silmäni sarveiskalvo oli vuosia sitten hitaan tuskallisesti rappeutunut ja rikkoutunut väärän diagnoosin seurauksena. Sarveiskalvo on silmän tärkein valoa taittava osa ja sen rikkoutuessa näkö heikkenee voimakkaasti. Minun tilanteessani sarveiskalvo oli rikkoutunut, sillä silmääni oli hoidettu väärillä lääkkeillä.

Hakeuduin tuolloin hoitoon silmätulehduksen takia. Sain dropit allergisiin silmäoireisiin, jota useimmiten aiheuttavat siitepöly, eläinpöly ja kosmetiikka. Olenhan iho-, allergia- ja astmaliiton vakituinen jäsen, joten allergia olisi ollut selkeä selitys silmän oirehtimiselle. Allerginen silmätulehdus aiheuttaa silmien kutinaa, poltetta, kirvelyä ja lievää rähmimistä. Dropit jeesasivat alkuun, sillä oireet kulkevat käsi kädessä monien silmätulehdusten kanssa. Sanoisin omasta kokemuksesta, että silmän voimakas rähmiminen, silmän punoisuus ja luomen selkeä turvotus antavat eniten osviittaa silmän todellisesta tarpeesta.

Ei siis paniikkia, jos siitepölyaikaan silmäsi vetistelevät, punoittavat tai sinulla on ikävä hiekantunne silmissä. Joka viides kärsii samasta! Omalla kohdallani kyse oli kuitenkin väärin hoidetusta tulehduksesta, joka levisi molempiin silmiini. Oikea silmä taisteli pisimmän taistelun, joka päättyi lopulta pysyvään vaurioon. Ulkoisesti silmäluomi oli turvonnut niin isoksi, että se peitti kokonaan näkökenttäni. Jos sain luomen rauhoitettua, en kuitenkaan voinut olla valossa, sillä valo aiheutti minulle järkyttäviä päänsärkyjä.

Opiskelin noihin aikoihin kokiksi ja tein koulun ohella duunia, jotta saisin vuokran maksettua. Käsittelin ruokaa päivittäin, enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten valmistuin kokkikoulusta puolisokeana. Näkö heikkeni nopeasti, sillä sarveiskalvo oli tulehtunut ja silmäni ei pystynyt enää itse korjaamaan rappeutumaa. Kuten sanoin, minulla oli pahoja pääkipuja, joista sain sitten jälkiseurauksena migreenin. Silmäni eivät kestäneet valoa, joten en pystynyt katsomaan mitään näyttöjä tai pitämään silmiäni auki.

Kaiken kaikkiaan kesti tappavan hitaat kolme kuukautta ensimmäisestä lääkärikäynnistäni siihen, että sain oikeasti apua. Nuo kuukaudet näköni heikkeni ja loppumetreillä en nähnyt toisella silmällä ollenkaan. En toivoisi kenellekään niitä kipuja, mitä päässäni tunsin. Saati sitä henkistä kipua, kun teini-iässä en kyennyt ulkonäöltäni poistumaan kotoa. Silmäni olivat niin hiton kivuliaan näköiset, että pysyttelin mielummin kotona. Ne ystävät, jotka kävivät minua kotona moikkaamassa muistan aina.

Muistan myös, miten silloinen parisuhteeni päättyi ilman selityksiä. Miten pahalta tuntui olla ihan yksin. Kun oman pään sisällä, silmät suljettuina makasin sängyssä. Kun en pystynyt katsomaan elokuvia ilman kipuja. Kun en pystynyt nauttimaan valosta, sillä silmäni olivat muurautuneet kiinni. Kun lääkkeet eivät auttaneet särkyihin. Kun kukaan ei uskonut, miten paljon oikeasti sattui. Kunnes sattui niin paljon, että vaan huusin.

Lähdimme äitini kanssa silmätautien päivystykseen ilman lähetettä. Jonotimme yli kahdeksan tuntia ja äitini ei luovuttanut, vaikka olimme vastustaneet terveyskeskuksen määräyksiä. Pääsin tutkittavaksi silmälääkärille, joka totesi, että ei ole koko työhistoriansa aikana nähnyt, kuin muutaman yhtä pahasti rappeutuneen silmän. Sain leikkausajan neljän päivän päähän ja viimeisille päiville täysin kivut vievät lääkkeet.

Minulle tehtiin sarveiskalvonsiirrännäisleikkaus, jossa omaan sarveiskalvooni ommeltiin kiinni siirrännäinen. Tuo siirrännäinen ja sen tuoma apu oli korvaamatonta. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa, hereillä, jotta silmä ei kääntyisi leikkauksessa väärinpäin. Katsoin koko operaation ajan, miten tohtori kerta toisensa jälkeen ompeli tikkejä silmääni. Helvetin friikkiä meininkiä, sillä tuosta touhusta pystyi jopa nauttimaan opioidipäissään.

Leikkauksen jälkeen toipuminen alkoi välittömästi. Toki kuljin silmälappu toisessa silmässä, mutta ulkonäkö ei tuossa vaiheessa kiinnostanut pätkän vertaa. Jos menettää kerran näkönsä edes osittain, ei todellakaan ajattele, miltä se silmälappu näyttää ulospäin. Sitä vain ihmettelee elämää, valoa, ihmisiä ja universumia. Että näkee eteensä. Että itkeminen ei enää satu, kun oli jo ehtinyt tottunut siihen, että kyyneleet silmissä kirvelevät.

Näkö palautuu sarveiskalvonsiirrolla poikkeuksetta aina. Siitä, miten nopeasti näkö rupeaa palautumaan ei ole varmuutta. En oikeastaan edes miettinyt näön palautumista, vaan ajattelin vaan, että jos vielä joskus näen, en pidä näköä enää koskaan itsestäänselvyytenä. Näköni ei palautunut normaaliinsa, mutta tarpeeksi, jotta pärjään arjessa ilman silmälaseja. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin ajattelen tuota aikaa opetusjaksona.

Se opetti niin paljon itsestä ja omista voimavaroista. Silloin ymmärsin, miten paljon rakastan itseäni. Kenen kanssa haluan aikaani viettää ja mikä on kaikista tärkeintä: oma terveys. Muistin sen taas tänään pitkästä aikaa terveyskeskuksen vastaanotolla ja nyt aion kylpeä siinä. Vituttaa, että silmä on taas tulehtunut, mutta onneksi tällä kertaa noista kahdesta tuo parempi puolisko. Nyt olen viisaampi ja varmempi, eikä suuntana ole todellakaan sarveiskalvonsiirrännäinen.

Oikeastaan ainut harmillinen juttu tässä siirrännäisessä on se, että en sen vuoksi pysty itse luovuttamaan esim.verta. Sarveiskalvon siirto on aina elinluovutus, niin hassulta, kuin se kuulostaa. Tottakai haluaisin antaa takaisin maailmalle, mutta teen sen vain tosita reittiä kautta. Olen kiitollinen näistä kahdesta kauniista silmästäni. Jos sulla on mahdollisuus luovuttaa eteenpäin, muista, että se on aina lopulta kotiinpäin.

Halusin kertoa teille tämän tarinan, jotta voisin antaa edes hieman vertaistukea. Kamppailet sitten vastaavan kivun kourissa epäluuloisena tai aivan erilaisen sairauden parissa, et ole yksin. Älä luovuta kivulle! Sairaus on tullut sun elämään opettamaan jotain, jonka ymmärrät myöhemmin. Älä katkeroidu tai karkoita ihmisiä sun luota, anna sen kaiken kivun vain virrata sun läpi. Kovasti tsemppiä!

<3: Pinja

Matkapahoinvointi ei ole este matkalle

Päivän kuuma peruna on matkapahoinvointi. En liiemmin puhu aiheesta, sillä olen oppinut hillitsemään sitä lukuisten reissujen aikana. Olen kuitenkin kärsinyt autossa niin kauan kuin muistan. Se alkoi jo lapsena, jolloin isäni vielä poltti autossa. Haju tarttui takapenkin kankaisiin ja pidin usein ikkunaa auki raikkaan ilman toivossa. Muistan monet ruuhkat, joissa auto nytkähteli hitaasti eteenpäin ja sitten taas jarrutettiin. Tämä on yhä pahinta vatsalleni, äkkinäiset jarrutukset ja hidas ruuhka.

En enää omista autoa, mutta ratin takana en kuitenkaan voi pahoin. Jos näen liikenteen ja pystyn keskittymään siihen, olen täysin oireeton. Tämän vuoksi ilmoittaudun mielelläni kuskiksi aina kun on mahdollista. En usko, että olisin voinut esim. Costa Ricalla nukkua takapenkillä serpentiiniteillä tai lukea kirjaa, kuten monet ystäväni. Olen aamuvirkku, joten herään mielelläni aamulla liikenteeseen ja muut voivat jatkaa unia autossa. Näin omat lomani ovat sujuneet aika mutkitta.

Linja-auto on minulle ehdottomasti pahin pahoinvoinnin aiheuttaja. Tällöin ratin takana voi olla kuka vaan bimbo, joka ei osaa ajaa tasasen tappavasti. Bussien jälkeen pahin on veneet, jolloin joudun oikeasti keskittymään ja vain istumaan hiljaa. En pysty katselemaan kauniita maisemia ympärillä, vaan keskitän energiani hengittämiseen. Kävin eilen elokuvissa ja unohdin rillini kotiin, jolloin kärsin myös pahasta olosta. Rillien lisäksi unohdan aina, että 3D leffat eivät sovi silmilleni ja joudun tyytymään 2D elämykseen.

Matkapahoinvoinnista kärsii eniten 2-15 vuotiaat lapset ja joka kolmas aikuinen. Huono olo johtuu sisäkorvan ärsytystilasta, jonka saa aikaan toistuvat ja heijurimaiset liikkeet. Pahoinvointia pahentaa se, että silmien antama tieto ympäristöstä ei vastaa tasapainoelimen tuottamaan infoa. Näin tapahtuu tiloissa, joissa katse ei kohtaa kunnolla maata (esim vedessä). Pahoinvointi alkaa ensioireista, joita ovat tyypillisesti kalpeus, hiki ja haukottelu.

Itselläni särkee usein päätä, heikottaa, pyörryttää ja sitten vasta oksettaa. En muista kuitenkaan pahoja oskentelukeissejä, vaan yleensä olen saanut oireet hyvin hallintaan. Pahoinvointi ei ole este matkustelulle, vaan yksinkertaisesti kohdattavissa oleva hidaste. Toistojen määrä on itselläni helpottanut huonoa oloa ja nykyään pystyn keskittyneenä istumaan koko matkan ilman pahoinvointia. Uskon, että oma matkapahoinvointini on nykyään lievällä tasolla ja kontrolloitavissa.

Alla muutama vinkki, joista olen itse saanut pahimpina hetkinä hjelppiä:

  • Ennakoi valitsemalla hyvin istumapaikkasi. Autossa paras on tietenkin etupenkki! Veneessä, lentokoneessa ja laivassa kannattaa istua mahdollisimman keskellä
  • Katso horisonttiin, pahin mitä voit tehdä on lukea tai katsoa puhelinta
  • Pukeudu lämpimästi ja mukavasti, näin voit liikuttaa kroppaasi
  • Pidä taukoja ja varmista raittiin ilman saanti
  • Syö ja juo sopivasti, kuitenkaan keskittämättä energiaa karkkipussiin

Tiedän monia joille lääkkeet ovat apu pahoinvointiin. Vältän itse kuitenkin tablettien popsimista ja tykkään suosia koppakonsteja. En kuitenkaan kärsi enää järkyttävästi matkapahoinvoinnista, joten omat oireeni pysyvät noilla vinkeillä hallinnassa. Onko teistä kenelläkään jakaa tietoa tai kokemusta mistään muista matkapahoivointia lievittävistä luonnonlääkkeistä? Olisi mielenkiintoista tietää etenkin lapsia auttaneista konsteista, sillä tätä tietoa ei varmasti koskaan ole liiaksi!

<3: Pinja