Päästä irti kontrollista

Ruuhkautunut pää. Reistaileva kroppa. Kuormittunut kalenteri. Piippaava puhelin.

Juoksin töiden jälkeen joogaan, kirjaimellisesti sekunnin sadasosa vauhdilla, jotta en myöhästyisi tunnilta. Juoksujalka ei pettänyt, mutta syke oli kyllä taivaissa. Mulle tuli aivan liian kiire töiden jälkeen käydä tapaamisessa ja ehtiä joogaan. Ja kun aikatauluttaa itsensä liian tiukoille, ei jätä aikaa ajattelemiselle. Sitten ei pysty käsittelemään matkan varrella pulpahtelevia tunteita ja sitä saattaa vahingossa räjähtää.

Räjähdyksen aikana sitä pysähtyy. Maailma silmissä näyttääkin hyvin yksinkertaiselle. Kauniille ja hieman humoristiselle. Miksi se ei näyttänyt samalta suorituslasit päässä? Tiedättekö, mulla on taipumus tehdä ylitöitä. Ihan vain, sillain, pikkuisen yli tavallisen työlastin. Kontroloiminen on mulle niin opittu tapa, että en tiedä voinko koskaan päästä pois sen kontrolloinnista. Jos ymmärrätte? Päästää irti kontrolloimisesta?

Olen tavallaan, olen juurikin riippuvainen hallinnan ylläpitämisestä. Jo pienestä pitäen ajattelin kaiken eteenpäin, enkä siinä hetkessä. Vaikka elin toki hetkessä, elin myös pääni sisällä omaa unelmaani. (Tavallaan tuo olikin juuri siksi niin ihanaa aikaa, että en tiennyt paremmasta.) Mutta kuitenkin, hallitseminen on ollut jo vuosia mun elämän keskipiste. Semmoinen musta aukko, kakkospesä, jonka tarpeet vain minä pystyn tyydyttämään.

Eniten ärsyttää se, että vaikka mun kalenteri olisi kuinka tyhjä töiden puolesta, rupean täyttämään sitä muilla tapaamisilla. Rehellisesti, mulla ei viikossa kauhean montaa iltaa tai päivää ole, jolloin olisin täysin yksin. Tai no, edes vapaa päivää. Kotona mua odottaa mun pieni vauva, Pancho. Luovuuden iskiessä kirjoitan vaikka metrossa, joka ei sekään ole kauhean toimiva muoto. Oikeasti, kaikissa julkisissa välineissä pitäisi olla kiellettyä käyttää puhelinta. Tuntuu, että se imaisee kaiken elämän mukaansa.

Voin kertoa, että kenellekään ei todellakaan ole hyödyllistä ajankäyttöä tehdä töitä julkisissa. Se on meille monille kuitenkin se pysähtymispaikka ja päivän hengähdyshetki. Tai ainakin itselle on! Ja jos sen päivittäin käyttää puhelimen näpräämiseen, eikö missaa aika monta kaunista maisemaa? Mahdollista kohtaamista ja hymynaamaa? Sama pätee koiralenkkeihin, silloin yritän minimoida puhelimen näpräämisen.

Kuitenkin, jos en tavalla tai toisella ole tavoitettavissa, koen ahdistusta. Tuntuu, että joku odottaa taskun pohjalla. Joku kaipaa, joku tarvitsee apua ja minun on vastattava heti! Näin kävi tänään(kin) joogan jälkeen. 4 uutta puhelua, 8 odottavaa tekstaria. Vai lasketaanko whatsapp viestejä edes tekstareiksi? Siellä mummoni kaipasi apua taulujen kuvaamisessa, toinen ilmoitti hänelle sopivan tapaamisajan ja kolmas oli suuttunut, sillä en vastannut puhelimeen.

karhupuisto_talvipuutarha-3

karhupuisto_talvipuutarha-4
Kuvat ottanut ihana Tiina Loikas

Muistatteko ne ajat, kun joku tuli pimpottamaan ovelle? Pyytämään ulos leikkimään tai sisälle pelaamaan lautapelejä? Onko aikuisille tämmöistä sosiaalista muotoa, joka ei sisältäisi sosiaalista mediaa? Some on nimittäin sellainen pelikenttä, jonka yritän itse pitää poissa arjestani. Se on nimensä mukaisesti mediakanava, joten sillä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa töiden ulkopuolella. Itsellä nämä rajat ovat hyvin hämärät ja työ ja vapaa-aika usein sekottuvat keskenään.

Kaipaisin aitoa läsnäoloa. Kiireettömyyttä. Rehellisiä keskusteluja ilman puhelinta. Ihmistä, joka ei huuda korvaan. Ystäviä, joilla ei ole kiire seuraavaan sovittuun tapaamiseen. Haluaisin itse olla se ihminen. Kiireetön, rehellinen, rauhallinen ja läsnä. Olenko minä? Hitto, ajatukset menevät niin ristiin omassa päässä, kaikki tuntuu ruuhkautuneen. Pysähtyneen liikennevaloihin! Onneksi pääsee purkaamaan tänne blogiin.

Kuulin sellaisesta app:ista, jolla pystyy kontrolloimaan omaa puhelimen käyttöä. En muista kyseisen applikaation nimeä, mutta siinä pystyy asettamaan rajat jokaiselle eri ohjelmalle. Tyyliin, rajoittaa youtuben käytön 30min/päivä ja Instagram 1h/päivä. Tämän voi jakaa lastensa puhelimiin, joka sitten blokkaa pääsyn näihin ohjelmiin, rajapyykin tullessa vastaan. Mitä mieltä te ootte tästä? Hitti vai huti? Muistaako kukaan tämän nimeä? Voisi nimittäin tulla itsellekin tarpeeseen.

PS: Huomasitteko, että oon lyhentänyt mun tukan? Mitäs tykkäätte? Käyn tekemässä tukkataikoja Salon Camussa, jossa camulaiset tekevät aina mieletöntä duunia! Mun luottomuija on Tiina-Maija, joka tälläkin kertaa valitsi mulle hiusten hoitoon vegaaniset tuotteet. Kotiin lähti olaplexin hoitoaine ja shamppoo, sekä tämä Puff me hiuspuuteri. Näitä myydään ainakin Torkkelinmäen Camussa!

Nyt mä lähden saunaan, palaamisiin! <3: Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW