Olen toisinaan hyvin väärinymmärretty

Hyvää huomenta! Mun oli tarkoitus tehdä jotain ihan muuta, kuin kirjoittaa. Istun tässä toppatakki päällä keittiön pöydän äärellä ja odotan, milloin Kaspian ilmoittaa taas olemassaolostaan. Vaunut ovat liikkuneet harva se hetki parvekkeella ja tänäänkin ollaan herätty 06:00 auringonsäteisiin. Illaksi aion laittaa viltin ikkunalle, koska nyt meidän jo hyväksi löydetty rytmi on täysin hakuteillä.

Koin tässä oivalluksen itsestäni, kiitos viimeisen postauksen kommentoijalle. Tajusin, miten olen yrittänyt löytää syitä sille, miksi toimin, miten toimin. Vaikka olen painottanut sitä, että en tarvitse diagnoosia itselleni ja toiminnalleni, olen alitajuntaisesti sitä silti etsinyt. Olen halunnut ymmärtää sen, miksi en pysty keskittymään pitkäjänteisesti kuin sellaisiin asioihin, joista oikeasti nautin.

Olen aina ollut nopea oppimaan juttuja, jotka inspiroivat itseäni. Olen haaminut tietoa esim. videoiden editoimisesta, sillä editoidessa, pystyn keskittymään siihen täysin. Näin on harvassa asiassa elämässäni. Jos en koe jotain asiaa itselleni mielekkääksi, oma keskittymiseni herpaantuu hetken päästä. Olen aina ollut ylivilkas ja minulla on ollut vaikeuksia säädellä omaa käyttäytymistäni ja ajatuskeloja.

Kaikki läheiseni tietävät nämä ns. käyttäytymishäiriöni, sillä ne eivät ole voineet jäädä keneltäkään huomaamatta. Tämä ei ehkä ilmene, kun juttelen toisen kanssa kaksin, mutta varsinkin porukassa, mun on todella haastavaa keskittyä. Häiriinnyn myös helposti äänistä ja taustamelusta, kuten esim. lapsen itkeminen, poraaminen tms. muu mielestäni ärsyttävä ääni.

Vastaavasti nautin hiljaisista äänistä, kuten lintujen äänistä, meren kohinasta, rauhallisesta puheesta ja lapsen naurusta. Mua tosissaan pelottaa sen, miten tulen reagoimaan ja käyttäytymään, kun Kaspian kasvaa ja rupeaa pitämään enemmän “negatiivisia ääniä”. Myönnän tämän, sillä turha sitä on kieltääkään, että en triggeröityisi noista äänistä. Eri asia on mielestäni se, teenkö asialle jotain, vai annanko ärsytyksen viedä voiton.

Israel, Helmikuu 2020

Kuten arvata saattaa, työskentelen näiden asioiden parissa. Tiedostan sen, että mua häiritsee tietyt äänet jopa niin paljon, että mun on poistuttava tilasta. Asioiden myöntäminen itselle ja sitä kautta muille, on mun mielestä jo todella iso askel eteenpäin. Ihan kuin vaikka riippuvaisella, se ymmärrys ja halu parantua pitää lähteä aina itsestä. Eli ei auta, vaikka kuinka joku olisi mulle vuoden päivät kertonut, miten joku homma pitää tehdä.

Mun on täytynyt tähänkin päivään asti itse ymmärtää, miten minä käyttäydyn ja mitä omasta käyttäytymisestäni seuraa. Mieleen tulee värjäämättäkin tilanteita koulussa, jossa olen kokenut olevani todella tyhmä, sillä en ole yksinkertaisesti ymmärtänyt, vaikka tilannetta olisi avattu minulle suunnasta tai toisesta. Sen sijaan asiat, joihin minulla on mielenkiintoa, ovatkin todella mielekkäitä ja voin paneutua niihin tunti tolkulla.

Olen miettinyt karanteenissa paljon sitä, miten väärinymmärretty olen ollut. Niin nuoruudessa, kuin aikuudessakin. Löydän itseni liian usein tilanteista, joissa joudun selittämään omaa käyttäytymistäni. Tämä on johtanut siihen, että olen pidätellyt itseäni tavatessani uusia ihmisiä. Olen pelännyt heittäytyä ja näyttää sen todellisen Pinjan, sillä varjolla, että minua ei hyväksyttäisi tällaisena kuin olen.

Nuorempana saatoin valita lähestymistavakseni huumorin. Heitin läskiksi, jos en muuten saanut toista ihmistä puolelleni, tai ymmärtämään sanomaani. Nykyään heitän vähemmän läppää, mutta piilovittuilen suhteellisen paljon. Ja se puolestaan onkin negatiivista, eikä niin hauskaa kenenkään mielestä. En osaa jotenkin olla “normaalisti”, vaan koen, että mieluummin “on tehtävä jotain poikkeavaa tai erilaista”.

Olen siis loukannut ja pahoittanut monen ihmisen mielen. Se on totuus. Olen myös prosessoinut näitä asioita ja pyytänyt vuosienkin päästä anteeksi ihmisiltä, keitä olen loukannut. Mutta kaikki eivät ole anteeksipyyntöä tavoittaneet ja ne ihmiset muistan yhä. Tavallaan mietin, muistavatko he minua? Olisi anteeksipyyntö turha? Mistä edes pyydän anteeksi?

Näin aikuisiällä olen törmännyt tilanteisiin, joissa olen toiminut omasta mielestäni väärin ja näin pyytänyt sanomaani/tekemääni anteeksi. Toinen ihminen ei välttämättä ole muistanut koko skenaariota ja näin lopputulema on ollut, no, hyvin outo. Koko ongelma on ollut vain minun päässäni, eikä toinen ole edes loukkaantunut. Hölmö minä, olen ajatellut.

Tämäkin kela on lähtenyt ajoittain aivan liian pitkälle ja ajanut itseni siihen slottiin, jossa en pysty olemaan täysin oma itseni. Tavallaan kyseenalaistan myös sitä, kuka on oma itseni? Olenko vain vuosia peitellyt joitain todellisia ongelmiani, vai mistä kumpuaa tuollainen itselleni hyvin epätyypillinen riittämättömyyden tunne? Kuka minä oikein olen?

Kiitos keissi K:n, olen löytänyt taas minuuteni & käsittelen tunteita, jotka ovat täysin sallittuja. -Pinja

Lue myös:

JÄTÄ KOMMENTTI