Olen kateellinen muille raskaana oleville

Mä oon kateellinen asioista, joita mullakin on. Tää on todella vaikea selittää tai pukea sanoiksi. Tuntuu, että mä olen ainut maailmassa, kenelle on sallittua olla raskaana. Kun kuulen muiden raskausuutisista, tulen kateelliseksi. Tulen kateelliseksi siitä, että joku toinen on raskaana. En olekaan ainut, joka voi saada lapsia. Tuokin nyt tuossa, miksi yhtäkkiä kaikki saavat lapsia? Aivan hullunkurinen ajatus, mutta silti olen kateellinen muille odottaville äideille.

Sama pätee oikeastaan moneen muuhunkin asiaan elämässä. Toinen pääsee opiskelemaan unelmiensa alaa, minäkin opiskelin, tai ainakin luulin opiskelleeni. Näin kävi Haaga-Helian restonomitutkinnon kanssa. Kun sain kuulla päässeeni kouluun opiskelemaan, olin niin ylpeä itsestäni. En edes muista, milloin olen viimeksi ollut niin ylpeä saavutuksestani! Pian huomasin, että ei se olekaan niin iso juttu. Moni muukin pääsi opiskelemaan ja monelle muullekkin, asia oli yhtä iso. Se oli meille kaikille saavutus. Sen sijaan, että olisin voimaantunut onnellisesta ryhmästä, lamaannuin hieman. Onni ei ollutkaan vain minun, se oli jaettava onni. Mikä minussa on vikana, kun haluan omistaa kaiken onnen maailmassa?

Ja voi helvetti, miten vaikeaa on sanoa ääneen tai kirjoittaa tätä tekstiä. Hävettää todella, että olen kateellinen. Vaikka oma asuntoni on ihana ja rakastan sitä, olen aina hiukan kateellinen ystävieni asunnoille. Niiden sisustukselle, sijainnille ja tunnelmalle. Koko konaisuudelle. Oma asuntoni ei olekaan niin uniikki, vaan se on vain asunto. Minulle se on kuitenkin koko maailma, paljon enemmän, kuin asunto. Sain juuri kuulla, että paras ystäväni sai itselleen asunnon. Ensireaktoni oli, että onpa ihanaa! Hän on niin ansainnut tuon asunnon.

Sitten palasin viime kevään tunnelmiin, siihen, kun olin raskaana, työttömänä ja asunnottomana. Miksi minulle ei tarjottu asuntoa? Onko tämä oikeasti tuuripeliä? Mikä tämä tunne rinnassa on, joka peittää alleen onnen ja tuo mukanaan sateet? Jos olen aidosti onnellinen muiden puolesta, miksi koen kateutta? Tai onko se edes kateutta, vai inhimillistä ajattelua? Ovatko kaikki muut maailman ihmiset aidosti iloisia, tuntematta lainkaan jäävänsä itse jostain paitsi? Mistä edes jään paitsi? En tiedä.

Ajattelen aina missaavani jotain, kun teen päätöksiä. Niin se varmasti onkin. Jokainen päätös johtaa tiettyyn suuntaan, joka on eri suunta, kun jos olisi valinnut toisen polun. Sen vuoksi valintojen tekeminen onkin niin hankalaa. Ajatellen, että “mitä jos teenkin väärän päätöksen”. Varsinkin jos valinta päättyy seinään, on siinä hetkessä vaikea nähdä konkurssin alta. Oppi tulee perässä. Samalla tavalla kateus on hetkessä ja se väistyy ajan kanssa. Se käy mielessä ja sitten se katoaa. Ei kateus ole perusolotilani, se on vain vieraileva tunne.

Annan vielä yhden esimerkin. Olen parisuhteessa, mutta silti kateellinen pareille, joilla menee hyvin. Miten määrittelen pienessä päässäni hyvän, en osaa sanoa. Kai se hyvyys on sanoja, tekoja ja somea. Niiden kokonaisuus. Mietin, miksi oma parisuhteeni ei ole yhtä toimiva? Miksi meillä on tällaisia ongelmia? Miksi minulla ei ole yhtä hyvä olla tässä suhteessa, kuin heillä on? Jäätävä ajatusketju, koska enhän tiedä kenenkään parisuhteen todellista laitaa. Mutta, tiedän ja tunnen rakkauden heidän parisuhteissaan. Onko rakkaus kosketettavissa meidän suhteessamme?

Vai ajattelevatko ihmiset säälivästi, että siinä ne tuhlaavat aikaa toisiinsa. Siinä se opiskelee tapahtumatuotantoa ja on niin olevinaan. Koska olen saanut kuulla olevani ylimielinen, olen miettinyt sitä. Ja ei, en ole ylimielinen, olen itsevarma. Mutta tällaisina ajatushetkinä, koen olevani heikko ja säälittävä. Koen, että ajatukseni eivät ole sallittuja, ja, että minussa on joku vikana, kun ajattelen näin. Ajattelen, että on epäreilua, kun toiset saavat asioita elämäänsä, tekemättä yhtä paljon duunia, kuin toiset. Miksi? Miksi se on niin?

Jos on olemassa universumi ja ylempi voima, missä on tasa-arvo? Kuinka monta kertaa toisen pitää kaatua, noustakseen viimeisen kerran? Paljonko painoa annetaan yhdelle kannettavaksi ja uskotellaan, että vain muutama metri maaliin? Koska myönnän, että välillä elämä tuntuu siltä. Todellisen raskaalta, vaikealta ja ylitsepääsemättömältä. Etenkin isojen asioiden manifestoiminen elämään. Tuntuu, että se ei onnistu ja luonnistu. Olen ehkä menettänyt uskon kohtaloon, johon ennen niin nojasin.

2 Comments

  1. Haha, ei mitään konkreettista. Meinasin lauseella, että saatan kokea katkeruutta somesta, jos esim. nään pariskunnan yhteiskuvia. Saatko kiinni? Somesta tulee tietty kuva: hyvä tai huono ja itse koen välillä kateellisuutta somessa. Huonosti kenties muotoiltu lause kieltämättä 🙂

  2. “Annan vielä yhden esimerkin. Olen parisuhteessa, mutta silti kateellinen pareille, joilla menee hyvin. Miten määrittelen pienessä päässäni hyvän, en osaa sanoa. Kai se hyvyys on sanoja, tekoja ja somea.”

    Öh ? Mitä tekemistä somella on sen suhteen, että parisuhteessa menee hyvin ?!?

JÄTÄ KOMMENTTI