Odotan, kunnes huomaan, että en koskaan elänytkään

Vuosi sitten tänä päivänä, mä olin hukassa itseni kanssa. Tavallaan musta tuntuu, että mä oon ollut enemmän tai vähemmän hukassa, koko elämäni. Etsinyt suuntaa, kääntänyt kiviä, odottanut huomista. Enkä halua nyt kuulostaa elämääni kyllästyneeltä, koska en sitä ole.

Huomaan, kuinka toistan elämässäni samoja reittejä. Teen nopeita päätöksiä, totean ettei homma toiminutkaan, vetäydyn takaisin kuoreeni. Yritän ja yritän uudestaan, kunnes huomaan, että en jaksakaan enää yrittää. Haen sairaslomaa, irtisanoudun töistä, nukun paljon, matkustan ja vetäydyn kuoreeni. Jätän kaiken, aloitan uudestaan.

Uusi alku. Niin houkuttelevaa. Helppoa. Yksinkertaista. Aloitan vain alusta, uudella mantereella, miksei samallakin mantereella. Kunhan aloitan. Ja hetken päästä huomaan, ettei mikään muuttunutkaan. Yritin muuttaa ulkoisia asioita, ympärilleni rakentamaani elämää. Muureja, joita en pystynytkään kaatamaan, vaan joiden mukana kaaduin itse. Ja kaadun yhä.

Koska mikään elämässäni ei tule muuttumaan, ellei muutos tapahdu sisälläni. Tuntuu, että en löydä sitä asiaa sisältäni, jonka pitäisi muuttua. Yritän oikeasti todella kovasti, mutta en löydä. Joka kerta, kun päästän irti ohjista, ajaudun samaan suohon. Suohon, jossa elämän peruspilarit ovat kaatuneet. Paikkaan, jossa ei asu onni.

Kun nyt katson taaksepäin, kaikkia elettyjä vuosia, tunnen samalla piston sydämessäni. Olen tehnyt paljon vääriä valintoja, mutta myös paljon oikeita. Olen kulkenut syvälle itseeni, löytänyt uusia paikkoja, joita en tiennyt siellä olevan. Joka kerta, kun olen palannut takaisin kotiini, olen ollut lähempänä vastausta. Onnen satamaa. Paikkaa, jossa koti on läsnä, pelosta, huolesta, tietämättömyydestä ja kivusta huolimatta.

Tiedätkö mistä puhun?

JÄTÄ KOMMENTTI