LUODINKESTÄVÄÄ SYDÄNTÄ EI OO VIELÄ KEKSITTYKÄÄN

Mulla on epäonnistunut olo. Tuntuu, että oon epäonnistunut suhteessa, työssä, harrastuksissa, perheasioissa ja koiran hoidossa. Tuntuu, että oon tässä hetkessä hyvinkin läsnä. Niin läsnä, että toivoisin olevani jossain aivan muussa hetkessä. Tuntuu, että en yritä, vaikka uskottelen muille ja etenkin itselleni yrittäväni. En yritä aidosti, oikeasti ja tarpeeksi hakea töitä. Onko se merkki siitä, että mielenkiintoisia työpaikkoja ei ole auki? Vai olenko minä liian laiska hakemaan työtä, kerta siirrän hakemusten lähettämistä päivästä toiseen? Miksi hitaasti, mutta varmasti hiljenevä pankkitilini ei pelota minua? Miksi oikeastaan, en keksi yhtään asiaa, joka pelottaisi minua?

Päällimäinen tunne tänään on epäonnistuminen. Mukana hämmentämässä päivän keittoa on yksinäisyys. Se seuraa minua, olen sitten fyysisesti yksin tai keskellä ihmisjoukkoa. En tunne yhteenkuuluvuutta mihinkään henkilöön, ryhmään tai suhteeseen. Tältäkö tuntuu olla eronnut? Jatkuvalta yksinäisyydeltä, jota pääsee hetkellisesti piiloon tekemällä asioita. Mutta, se syöksyy kimppuun aina kun olen hetkessä läsnä. Se syöksyy takaisin tunnevirtana, kovempana kuin aikaisemmin. Se tuntuu kasvavan, kehittyvän ja kurkottavan kokoajan korkeammalle. Miksi yksinäisyys ei pelota? Se tuntuu jopa äärettömän hyvältä, kivun ja nautinnon nuorallatanssilta.

Milloin se loppuu? Kutsutaanko sen loppua ystävien kesken: “Hei, sä olet vihdoin päässyt yli siitä sun exästä” -tapahtumaksi? Kuka edes “pääsee yli” kenestäkään? Mielestäni suhteista, ihmisistä ja hetkistä ei päästä yli millään muotoa. Niistä tulee vain mennyttä, jo elettyä aikaa. Emme me pääse minkään kynnyksen yli, me vaan mennään sen läpi. Se kynnys on meissä kokoajan, on vain meidän valinta, joko mennä taaksepäin, eteenpäin tai pysähtyä paikoilleen. Ajan kanssa yksinäisyys, epäonnistuminen ja muut surulliset fiilikset kyllä helpottavat. Samalla tuo aikakäsite pyyhkii pois huonot muistot. Me yksikertaisesti unohdamme kivun ja tilalle saapuu positiivisuuden lähettiläs.

Me ihmiset käsittelemme menneisyyden omalla tahdilla. Jotkut jo ennen eroa, eli suhteen aikana, toiset taas (ymmärrettävästi) vuosien varrella. Kuitenkin me kaikki joskus eronneet ihmiset pyörittelemme mielessämme samoja asioita. Kerta toisensa jälkeen. Haluan itselleni, mutta myös teille korostaa sitä, että menneisyys on aina ollut siinä hetkessä nykyhetki. Eli, sillä nykyhetki on kokoajan, ei ole ikinä oikeaa aikaa erota, parantua, kasvaa, luoda, yrittää, nousta, nauraa, kaatua tai mitä ikinä. Huomenna on toki uusi päivä, mutta samalla ajatuksella, kellon viisari liikkuu kokoajan, joka sekuntti.

Kunnes. Kunnes, mitä? En voi tietää, sillä en ole tulevaisuudessa. Olen tässä. Tässä on yksinäistä, tässä on tylsää. Tässä on henkisesti vaikeaa, mutta tässä on silti jaksettava nousta sängystä ja tehtävä asioita. Tässä hetkessä on tehtävä valintoja, suoriuduttava ja jatkettava. Elämä mun ympärillä jatkuu, tai se oikeastaan tuntuu nopeutetulta filmiltä. Ihmiset menevät töihin, kouluun, harrastuksiin, lounaalle ja nukkumaan – aivan kuten eilenkin. Niin menen myös minä.

Pictures taken by talented Jari Lam // Hair by Sara Alste @ Salon Camu

Minä olin, olen ja tulen olemaan se yksi ihminen. Olen yhä se sama, mutta silti niin erilainen. Se ei ole nimeltään muutos, se on nimeltään totuus. Totuus on, että mulla on tänään epäonnistunut olo elämässä. Tällä tunnelatauksella on vaikea olla positiivinen, mutta valitsen sen silti. Valitsen onnellisuuden. Näihin postauksen ajatuksiin palaan taas niiden ilmetessä. Nyt ne ovat kadonneet bittimaailmaan ja tilalle on tullut mielenrauha.

PS. Käsi ylös, jos sulla ei löytynyt mielenrauhaa näitä kuvia katsellessa? Vaikka itse sanon, niin hitto oon ylpeä itsestäni. Romanttinen boudoir-kuvaus vaatii “hieman” heittäytymistä villiksi ja joskus hörpyn valkoviiniä alle. Onneksi Jari teki tunnelmasta rennon ja saatiin otettua silmää miellyttävät kuvat ilman alkoholin voimaa. Älä koskaan sano “ei koskaan” pätee näihin kuvauksiin, sillä kukakohan mahtoi sanoa: “mähän en tuollaisiin kuvauksiin mene ja piste”. Menin ja menisin milloin vain uudestaan. Miksi? No omaksi iloksi tietty.

Onko siellä ruudun takana muita eroa käsitteleviä yksilöitä? Yksinäisiä ystäviä tai muuten vain kadoksissa olevia kavereita? Muistakaa, että mulle saa aina laittaa viestiä blogissa, facessa, instassa tai sähköpostitse jos tarvitsee virtuaalitukea. I’m here for you!

Hyvää yötä ja huomenta. Ehdit myöhemmin nukkua, 24 tuntia.. toivottavat sulle onnea   ❤ Piña

2 Comments

  1. Työttömyydessä on tunne että oma “joukkue” puuttuu ja se tuo tyhjyyden tunteen. Huomaa sen ryhmään kuulumisen merkityksen…

    1. Anub, näin juurikin. Onneksi yoga “ryhmä” ja panchon “ulkoilutus ryhmä” tuo vähän kuuluvuuden tunnetta. ihan oikeasti!!

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW