KUN KAIKKI ON PAKKO PULLAA

Oikeesti.

Siltä tuntuu just nyt. En oikein osaa kieltäytyä mistään kissanristiäisistä ja lupaudun auttamaan muita omien voimavarojeni yli. Hakeudun vanhojen käytösmallieni mukaisesti takaisin pitkiin työpäiviin, huonoihin ruokailutottumuksiin ja olemattomaan vapaa-aikaan. En oikein pysty rentoutumaan ja seksielämä tökkii.

Tuntuu, että kaikki tökkii. Tyhjiä lupauksia itselle ja pidettyjä lupauksia muille. Unelmat tuntuvat kaukaisille ja väsymys on läsnä päivittäin. En varmasti lepää tarpeeksi? Tai kuuntele itseäni? Viilletän tukka putkella ja jossain kaiken välissä huomaan olevani onneton. Toiset kutsuvat sitä elämäksi, minä painajaiseksi.

Haluan elää vain ja ainoastaan vapaana lintuna, joka saa päättää (ja kääntää) oman suuntansa kokoajan. Rajojen ulkopuolella on rakkautta. Ehkä olen hetkellisesti unohtanut sen, kaiken tämän matkustelun ja arjen luksuksen keskellä. Että on olemassa myös tylsiä arkipäiviä. Vai onko?

Mun näköisessä elämässä ei tunneta tylsiä päiviä. Toki jotkut hetket, tilanteet ja ihmissuhteet eivät ole niin mieleisiä, mutta pyrin tekemään jokaisesta niistä parhaan mahdollisen. Arjen rutiinien rikkomisesta on kirjoittanut Instagramissa esimerkiksi ystävykset  kiirakirsikka & emilikumpuniemi. Näitä itsepohdiskelun tekstejä luen itse haltioituneena ja pohdin, mihin oma päämäärätietoisuuteni on kadonnut.

hopee-14.jpg

hopee-18.jpg

Olen tässä rikkonut rutiineja, palannut rutiineihin ja sitten taas pyörittänyt tyytyväisenä pullapitkoa. Vatkannut kananmunia, kohottanut pullataikinaa ja syönyt rusinat pullan päältä. Silti kaikki tuntuu, oikeastaan kokoajan pakko pullalle. Chisun sanojen mukaan, “Mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän.”

En halua masistella, mutta hieman kyrsii. Tällä hetkellä saan suurimpia ilon tunteita kirjoittamisesta ja matkustelusta. Uusi työ ja sen haasteet motivoivat, mutta samalla huomaan stressaantuvani entistä herkemmin. Viime syksyinen työuupumus tulee selkeästi matkaamaan kanssani loppuelämän. Tylsien arkipäivien pelko ja työtuntien hamstraaminen ovat huono kombo.

Näistä molemmat päättyvät ennemmin tai myöhemmin uuteen uupumukseen. Pelko tuohon suuntaan kulkemisesta on läsnä, mutta en oikein osaa reagoida kroppani tulehdustilaan. Vanhoihin tapoihin palaaminen varjostaa nyt tietoisesti elämääni. Tulehdustilasta ei tunnu olevan ulospääsyä, tai ainakin olen hetkellisesti sokea niille.

Niin tai näin, väsymys ja kiire painavat päälle. Tämän kaiken kauneuden olen itse rakentanut ympärilleni ja olen myös itse siitä vapautuva. Asioiden priorisointi on nyt paikallaan. Haluanko tuntea yhä väsymystä, kiukkua ja turhautumista? Vai kenties olla onnellinen, energinen ja luova?

Helppo valinta, aika toimia. <3 Piña

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW