Kun blogin lopettaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta

Valehtelisin jos väittäisin, että mulla ei ole motivaation puutetta. Viimeiset viikot, tai tarkemmin ottaen, kuukaudet, mulla on ollut motivaation puute. Ei tee mieli kirjoittaa, valokuvata tai editoida valokuvia. Teen kaiken “vähän sinnepäin” ja myöhemmin saatan tuntea ahdistusta, sillä en antanut parastani. Jotta blogissa pörräisi tasaisesti jengiä, pitäisi tuottaa sisältöä. Sama homma muissa somekanavissa. Väkisin ei tule tehtyä hyvää jälkeä ja sisällön tuottaminen lähinnä ahdistaa. Olen siis miettinyt, miksi kirjoitan blogiani, jos se ei kerta tunnu enää yhtä hyvältä, kuin ennen?

Onko ongelman ydin se, että itse blogin aihealueet ovat niin laajat? Toisaalta, jos rajaisin postaukset esim. matkusteluun, sisältöä tulisi paljon harvemmin. Mun arki on tällä hetkellä tosi simppeliä ja siihen ei kuulu todellakaan mitään mielenkiintoista. En halua heittäytyä olosuhteiden orjaksi, mutta kyllä ympäristö vaikuttaa paljon mielialaan. Nyt kun asun toisten nurkissa, pystyn kirjoittamaan vaan harvakseltaan. Tuntuu, että kynnys lähteä kirjoittamaan kasvaa päivä päivältä. Sitten avaan blogin ja yritän kirjoittaa jotain ajatuksia ylös.

En kirjoita johdonmukaisesti. En aikatauluta tai muutenkaan kirjoita tekstejä valmiiksi. Ennen tein sitä, sillä se helpotti arkeni kulkua. Saatoin pitää kirjoitus ja kuvauspäiviä, joiden avulla blogin ylläpitäminen oli paljon helpompaa. Nyt kirjoitan siltä seisomalta ja painan heti “julkaise -nappia”. Mun sisältö ja tekeminen on todellakin harrastepohjalla ja se ärsyttää mua. Haluaisin kehittyä. Opiskella ja edetä työuralla. Edetä kenties blogin kanssa ja saada kirjoittamisesta tulevaisuudessa itselleni ammatin. Mutta edistääkö tämä blogi sitä? Lisäksi, edustaako tämä koko blogi enää minua?

Olen miettinyt, paljonko haluan jakaa elämästäni täällä blogissa. Ja tässä en mieti nyt tulevia työpaikkoja, vaan aivan muita aspekteja. Olen nostanut esille tärkeitä aihealueita, joista ei puhuta tarpeeksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että blogin avulla en pysty auttamaan tarpeeksi. Haluaisin auttaa ihmisiä oikeasti, enkä vain kirjoittaa jonnen joutavia blogialustalle. Konkreettinen avunanto tuntuu juuri nyt paljon kiehtovammalta, kuin tämä blogi. En vain osaa edetä siihen suuntaan mihin haluaisin. Voisiko vapaaehtoistyö olla oikea vaihtoehto?

Olen pienestä asti nähnyt itseni auttamassa muita ihmisiä. Se tuntuu jotenkin kutsumukselle, vaikka olenkin itseni kanssa täysin hukassa. Olen hakenut töihin Punaiselle Ristille ja myös muille avustustyötä tekeville yrityksille. En ole päässyt haastatteluihin. Monissa duuneissa kaivataan sosionomin korkeakoulututkintoa. Opiskelu ei ole tuntunut oikealta ratkaisulta, mutta toisaalta, enpä tiedä kauanko jaksan nykyisessä tilanteessakaan. Tuntuu, että on aivan liikaa vaihtoehtoja ja teen ihan vääriä valintoja.

Jos olen täysin rehellinen, olen miettinyt koko blogin lopettamista. Samalla kuoppaisin instan ja muut somekanavat, jotka eivät tunnu enää omiltani. En saa niistä samoja kiksejä, kuin ennen. Voisin jatkaa elämääni normaalisti, kirjoittaen ajatuksiani notepadille. Nyt se normaalin raja on jotenkin kadonnut. Haluaisin vain vetäytyä kuoreen, jonnekin huoneen perälle. Saada asunnon, tehdä töitä, matkustaa ja nauttia keväästä. Ilman, että musta tuntuu koko ajan puolikkaalta. Siltä, että kuvat ja ajatukset pitäisi päivittää myös blogiin. Saa nähdä, mihin päädyn ja milloin, mutta tällaisia ajatuksia on päässä muhinut jo hetken.

Pinja Mitrovitch (2)Piña y coco -blogi somessa FACEBOOK / INSTAGRAM

contact@pinaycoco.fi

4 Comments

  1. Moikka!

    Jouduin itse reilu kaksi vuotta sitten elämän hätätilanteessa (joka vain pitkittyi ja pitkittyi lohduttomasti ilman tietoakaan kurjuuden päättymisestä) asumaan muiden nurkissa. Olin jäänyt vielä työttömäksikin. Ei se ollut oikein minkäänlaista elämää. Jouduin olemaan kissoistanikin erossa eikä näille tahtonut löytyä hoitopaikkoja.

    Siinä vaiheessa mulle ei tullut mieleenkään aloittaa mitään blogia, mutta ehkä olisi pitänyt. Nyt kirjoitankin parhaillaan näin jälkikäteen tuosta vaikeasta ajasta ja kuinka siitä noustiin ja päädyttiin nykyhetkeen ja asioiden järjestymiseen. Tähän päivään, kun voin vilpittömästi sanoa tykkääväni elämästäni.

    Aina ei tarvitse olla se inspiraatio ja malli innostavasta ja hyvästä elämästä. Me bloggaritkin olemme vain ihmisiä. Elämään kuuluu kaikenlaisia aikoja, vastoinkäymisiä ja vaikeuksiakin. Käsitykseni mukaan ihmiset lukevat näistäkin kyllä mielellään. Eivät yleensä vahingoniloisina ja herkutellen, vaan myötäeläen ja samaistuen ja saaden lohtua omiin mahdollisesti vaikeisiin elämäntilanteisiinsa. Muistaen, ettei se elämä sen kummoisempaa ole aina muillekaan. Se todellista, rehellistä, aitoa ja koskettavaa.

    Jos elämässä ei ole meneillään hyvä kausi, ehkä kirjoitat siitä, kuinka elämässä ei ole nyt meneillään maailman paras kausi ja miltä se tuntuu? Se voi tuoda lohtua lukijalleen. Se voi vaikka rohkaista lukijaa aloittamaan oman bloginsa huolimatta siitä, ettei hän mikään superstara välttämättä olekaan tai sellaisen elämää elä.

    Sinulla on kaunis blogi. Näkee, että siihen on pistetty ajatusta, aikaa ja panostusta. Se upea ja ihan sinun näköisesi. Sinulla on myös lukijoita, jotka saavuttaaksesi olet tehnyt paljon töitä. Tässä vaiheessa nämä lukijat haluavat kuulla sinusta ja saada kuulumisia, niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Luota siihen, unohda liika itsekritiikki ja kerro meille mitä kuuluu. Mikä pitää sinut järjissäsi kun on kaikkein vaikeinta?

    Jos vielä lähdet tekemään hyväntekeväisyyttä jossain muodossa, oma blogi ja lukijakunta voivat moninkertaistaa tämän tekemäsi hyvän volyymin mikäli saat heidätkin innostettua tekemään hyvää.

    Ja lopuksi muistuttaisin vielä, että jokainen, joka on rakentanut menestyvän bisneksen tai yrittänyt saavuttaa jotain suuremmoista, on jossain kohtaa matkansa varrella harkinnut luovuttamista ja unelman kuoppaamista. Joskus inspiraatio on kateissa, joskus tekemänsä asian mielekkyyden kyseenalaistaa ja miettii, onko tässä enää järkeä. Olen ihan vakuuttunut, että se kuuluu asiaan, matkaan ja prosessiin. Älä luovuta tässä kohtaa! 🙂

    Ja valtavasti tsemppiä! <3

    1. Moi Tanja,
      Lohduttavaa kuulla, että on muitakin sielunsiskoja, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Haluan ehdottomasti kirjoittaa omia ajatuksia ylös, mutta täällä ne ovat jotenkin niin tapetilla. Olen itse kyllästynyt “valittamaan” ja puhumaan tilanteestani, koska se ei etene tarpeeksi nopeasti parempaan suuntaan. Toisaalta näistä välietapeista riittää kerrottavaa ja tilanne voi kääntyä myös ns. blogin eduksi.

      Kiitos todella paljon tsempeistä ja kehuista. Pidän myös itse siitä, mitä olen luonut tänne blogiin ja arvostan jokaista lukijaa suuresti. Haluan uskoa, että tämä on ohikiiltävä motivaatiokatkos, joka menee ohi. Silti samalla, kuin kirjoitan tätä, tuntuu utopistiselta kirjoittaa blogia tässä elämäntilanteessa. Saa nähdä, miten käy. Ehkä pyydän kirjoitusideoita lukijoilta ja sitä kautta palautan motivaatiota. Kenties matkustelu tuo sen hyvän fiiliksen taas. 😊

      Samaa mieltä viimeisen kappaleesi kanssa. Luovuttaminen ja ajatukset epäonnistumisesta kuuluvat matkaan. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kiitos vielä. kommentista! 💛:llä Pinja Mitrovitch

  2. Voiskohan tauko ja blogin tavoitteiden uudelleen kartoittaminen olla paikallaan? 🙂 Tauko ainakin selkiyttäis, jääkö blogia kaipaamaan vai tuleeko vapautunut olo ilman sitä. Vaikka mielellään mä näitä sun juttuja lukisin jatkossakin! <3

JÄTÄ KOMMENTTI