Kuinka monta kertaa pitää vielä kaatua, ennen kuin oppii?

Mulla on ollut ikävä kirjoittamista. Huomasin sen jo toissapäivänä, mutta en löytänyt arjesta sellaista hetkeä, että olisin ehtinyt pysähtymään. Just nyt meille kuuluu hyvää. Tosin hyvää ei ehkä kuvaa parhaiten meidän arkea, sillä kumitin sen tosta pois varmaan viisi kertaa. Vaikea kiteyttää selkeästi kuulumisia.

Mua vähän pelottaa se, miten nopeasti aika on mennyt. Ja jotenkin, yritän vaan pysähtyä siihen hetkeen, jok’ikinen päivä. Mutta tuntuu, et se hetki vaan valuu mun sormien läpi. Mä saan siitä kiinni ja sitten se taas irtoaa. Ja näin on ollut tammikuusta asti. Mä aloitan päivät tosi energisesti, mutta se energia katoaa jossain neljän pintaan. Tarttisin uudelleen herätyksen tähän päivään.

Kello on itseasiassa just nyt se neljä, mistä puhun. Masu on täynnä ruokaa, Kaspian on unilla ja mulla on aikaa. Nyt jälkikäteen, kun mennään puolessa välissä mun äitiyslomaa, olen tajunnut sen, miten tärkeä on tehdä asioita itselle. Tai ottaa niitä hetkiä jokaisesta päivästä. Ja oon toteuttanut mun omaa aikaa mielestäni hyvin, mutta se ei oo silti täyttänyt sitä tyhjiötä, tai tunnetta, että aika valuu sormien läpi.

Oon yrittänyt saada kiinni siitä ajasta, juoksemalla sitä kohti ja yrittämällä tarttua siihen, edes pikkurillillä. Juuri kun saavutan ajan, se ottaa taas muutaman peruutusaskeleen, ja minä palaan lähtöruutuun. Näen sen, pystyn tuntemaan sen hengityksen, mutta en ole sinut sen kanssa. Joka aamu toivotan sen tervetulleeksi, mutta iltaisin totean yksin, että se lähti liian nopeaan.

Mä oon aina pitänyt numeroista, kellonajoista ja sen semmoisesta. Ollut tosi järjestelmällinen. Aikatauluttanut. Uupunut ja uudelleen rakentanut. Nyt mä oon viime viikot kokenut, että tarviin todella paljon lisää tilaa. Sellaista tilaa, jossa ei vaan tapahdu mitään. Tilaa, jossa istun yksin huoneessa, vailla ärsykkeitä. Jossa kohtaan mun ajatukset, juuri siinä, sellaisina kuin ne tulevat.

Kaipaan sitä ajatusten virtaa, joka joskus oli. Nyt mun päässä soi ainoastaan popsi popsi porkkanaa ja keskityn jo vauvan seuraavaan vaiheeseen. Milloin siirrytään seuraavaan vaatekokoon? Entäs, milloin voin sanoa hyvästit vaunukopparattaille? Aivoni hyppäävät ajan edelle, tilaan, jossa ei ole vastauksia. Ja siitä tullaan mun ajatusten juurelle, läsnäoloon. Siihen, mitä lapsi yksinkertaisesti kaipaa.

Ja pystynkö sitä antamaan? Tässä maailmassa, meidän kotona, jossa huoneen täyttää puhelimen kilinä. Ja vaikka aina imettäessä lasken sen puhelimen, on se jo hetken päästä taas käteni ulottuvilla. Ja auki. Ja näin olen vastaanottavainen maailmalta tulevalle medialle. Ja samalla aika kuluu, valuen ohi sormieni. Niin kauas, että lähden taas juoksemaan sitä kohti.

Ja kaadun.

Aina uudestaan ja uudestaan.

Kuvat: iidanmatkassa

20 Comments

  1. Pingback: levitra 10mg
  2. Pingback: levitra 20 mg
  3. Pingback: walmart pharmacy
  4. Pingback: viagra samples
  5. Pingback: cialis generic
  6. Pingback: chloroquine 2020

JÄTÄ KOMMENTTI