Kaikille teille eksyneille

Mun sylissä uinuu viisiviikkoinen pieni poika. Kaikki “pitäisi” ajatukset ovat väistyneet edestäni. Mun ei pidä, jos en tahdo. Kaikki nämä vuodet olen kävellyt sokeasti sumussa. Välissä on ollut kirkkaampia ajanjaksoja, mutta aina olen palannut usvaan. Se usva on ollut sellainen selittämätön tunne siitä, että pitäisi tehdä ja olla, jotain muuta tai muualla. Läsnäolo on ollut ovelle koputtava partiolainen, joka myy joulukalenteria, kerätäkseen varoja harrastukselleen.

Kalenterin luukkuja avatessa, sitä odottaa aina seuraavaa luukkua. Luukku kerrallaan, sitä siirtää ajatuksensa seuraavaan luukkuun. Mitäköhän luukku 24 pitää sisällään? Se on kalenterin isoin luukku ja koko joulukuun kohokohta. Vai onko sittenkään? Kuten minun koko elämän kestänyt pitäisi – ajatus, olen vakuuttunut siitä, että jokainen kalenterin luukku ansaitsee yhtäläisen läsnäolon. Seuraavalle päivälle eläminen ei tuo sitä etsimääni selkeyttä, uskoa omasta polusta.

Kuten sumu on tässä, on myös kirkkaus. Ei ole toista, ilman vastaparia. Kun aamulla herään katkonaisilta yöunilta vastasyntynyt kainalossa, pystyn silti antautumaan tämän päivän luukulle. Kun partiolainen ovelta ovelle kiertäessään, minulla on jokaisen ihmisen kohdatessani, vapaus valita oma tunnereaktioni. Jos ja kun epäonnistun aikeissani, pystyn silti palata positiiviseen kierteeseen. Negatiivinen on vain ohimenevä pikajuna, jonka kyydistä voin jäädä seuraavalla pysäkillä.

Kun katson nyt elämäni isointa saavutusta sylissäni, kirkkaampana kuin valo, tiedän sen. Läsnäolo ja tämän päivän luukku, ovat olleet elämässäni kaikki nämä vuodet. Minä olen pitänyt kädessäni paperisia valopalloja, jotka olen sytyttänyt yksi toisensa jälkeen päälle. Joskus olen sammuttanut ne kaikki valopallot. Unohtanut kuka olen, mistä tulen, ja mihin olen menossa. Vetänyt valot irti seinästä, irti minusta. Laiminlyönyt niitä.

Hylännyt pallot kesäksi varastoon. Sytyttänyt ne uudestaan talven tullen, kun olen huomannut päivien lyhentyneen. Pyydän paperisilta valopalloilta anteeksi käytöstäni. Ehkä ensi kerran, kun on aika laittaa keinotekoinen valo varastoon, en teekään niin. Sillä mielialani ei voi olla sidoksissa, pelkästään vuodenaikojen vaihtumiseen. Alakulon on löydettävä paikkansa, vaikka näennäinen pimeä jatkuisi kuukausi tolkulla. Valopallot valaisevat, oli sitten joulu tai kesä. Mielen tasolla.

Olen nyt saanut elämän suurimman lahjan: lapsen. Yhdessä yössä saapui äitiys. Työ, johon mikään oopus ei pysty tarpeeksi valmistamaan. Työ, joka on samalla niin valoisa ja antoisa, että usvainen ja pimeä. Polku, johon astun entisen partiolaisen silmin. Luukku, jonka otan vastaan rakkaudella. Päivä, jolle annan kaikkeni, sillä en tiedä tulevasta. Vaikka olen yhtä pihalla tulevaisuudesta, kuin ennenkin, on minulla silti tarkoitus. Ja vaikken tiedä sitä, juuri nyt äitiydessä, on enemmän, kuin tarpeeksi.

JÄTÄ KOMMENTTI