Itsensä rakastaminen kiloihin katsomatta

Yllättävää kyllä, tämä aihe tuli mieleeni lentokoneen pöntöllä, kun tuijotin itseäni peilistä. Hymyilin peilikuvalle. Katsoin näyttäväni hieman väsyneeltä, mutta muuten täysin ihanalta itseltäni. Ainahan tilanne ei näin ole ollut, vaikka nyt viisi vuotta takaperin siellä lentokoneen vessassa.

Muistan tuolloin katsoneeni vatsaani edestä ja sivulta, samalla arvioiden sen turvotustasoa. Saatoin jopa tyhjentää rakkoni ja katsoa uudestaan. Painoin tuolloin aboutti 12kg vähemmän, kuin nykyään. Olin elämäni kunnossa fyysisesti, mutta henkinen puoleni oli romuna. Tätä en itse obviously myöntänyt, vaikkakin näin jälkikäteen se oli itsestäänselvää.

Olin sitonut onnellisuutta ja tyytyväisyyttä ulkokuoreeni ja peilasin sitä liikaa silloisen kumppanini mielipiteisiin minusta. Mitäköhän hän on mieltä valinnoistani? Entä jos syön jäätelöä päivittäin, onko se soveliasta? Mitä jos en herääkään aamulla lenkille, kuten suunnittelin? Mitä jos lihoan kaikki kilot takaisin, enkä koskaan enää laihdu? Mitä jos en haluakaan laihtua, haluanko minä laihtua? Mikä on kilomäärällisesti “tarpeeksi paljon” ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

Voin kertoa, että kysymyksiä vilisi pääni sisällä. Siihen helpotti urheilu ja se oikeastaan juuri pysäyttikin ajattelun. Joskus se lamaannutti sen niin maan konsanaan, että en pystynyt urheilusuorituksen jälkeen mihinkään. Oli, kun joku olisi sammuttanut valot pääni sisällä ja vastaisin kaikkeen robottina. Olin antanut kaikkeni salilla ja tuleva kymmentuntinen tarjoiluvuoro odotti edessä. En vain pystynyt, mutta silti jatkoin. Miten jaksoinkaan?

Liikuin itselleni, itseäni varten ja minun oli todella vaikea uskoa ihmisten positiivisia kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. En itse ajatellut muuttuneeni juurikaan, mitä nyt vaa’an lukemat tippuivat 80kg:sta alle 65:kg. Koin olevani se sama Pinja, jos ei lasketa vähentynyttä vapaa-aikaani, punnittuja ruoka-annoksia ja täyskäännöstä elämässäni. En vain pysynyt sen elämäntyylin perässä, enkä lopulta tiedä olisinko edes halunnutkaan.

Katson noita ruuhkavuosia erittäin kiitollisena. Olen hyvin kiitollinen eksälleni siitä tuesta, mitä sain matkalla kaikkien niiden kilojen alle. Syvälle itseeni. Olen ennen kaikkea hyvin kiitollinen kropalleni siitä, mihin se pystyy. Tiedän olevani vahva, notkea ja ketterä. Tiedän nyt myös jaksavani juosta pelkällä tahdonvoimalla 10kilometrin lenkin. Ennen olisin ajatellut astmani estävän sen. Miksi ajattelinkaan näin?

Urheilu toi elämääni omalta mukavuusalueelta poistumisen jälkeen uskoa itseeni. Uskoa ei kuitenkaan ollut laihimpina vuosinani, jolloin esim. kuppikokoni tippui kaksinkertaisesti. Uskoa itseeni ei ollut yhtään sen enempää, kuin kohtasin haasteita elämässäni. Olin toki tyytyväinen ulkonäkööni ja siihen, että reiteni eivät aiheuttaneet enää toisiinsa hinkatessaan palovammoja. Olin energisempi ja energialle ei tuntunut olevan loppua.

Se kuitenkin loppui, se energisyys ja tavoitteellinen treenaaminen. Miksi?

Tähän löytyy vastaus ajan kanssa. Ajan kanssa sitä ymmärtää, valaistuu ja viisastuu. Minä ymmärsin sen, että en ollut yhtään onnellisempi laihempana. Oikeastaan päinvastoin, kaipasin herkkuja ja hyvää ruokaa kokoajan. Odotin pikkulapsen tavoin sitä viikon ainoaa päivää nimeltä “cheat day”, jolloin nimensä mukaisesti söisin ohi ruokavalioni. Miten tuollainen on mitenkään inhimillistä, ellei urheile työkseen? Aikuisena ei ruokaa pitäisi rajata, vaan nimenomaan kuulostella, mitä milloinkin tekee mieli.

Toki tässäkin realistisesti, sillä esim. perheessä opetut syömismallit punoutuvat syvälle. Meillä on nuorempana palkittu ruoalla, hiljennetty ruoalla ja juhlittu ruoalla. Rajat ovat kadonneet aikapäiviä sitten ja etenkin tuosta ruoalla palkitsemisesta on ollut vaikea päästä yli. Tätä lievitti joskus protskujädet ja muut makeiskorvikkeet. En kuitenkaan välitä niistä liiakseen, vaan mielummin syön sokeria sokerina.

Lihosin takaisin alkuperäismittoihini niin, että rupesin lihottamaan itseäni. Kuten sanoin, vyötäröni oli käynyt vähän liiankin kapeaksi. Hankin itselleni lihasmassaa syömällä enemmän hiilaria ja nostamalla salilla painomääriä. Tarkoitukseni ei ollut lihoa, vaan kasvattaa lihasmassaa. Aluksi se oli seminautinnollista, mutta pian huomasin, että en jaksakaan lopettaa. Yritin lopettaa syömistä ja lisätä urheilua, mutta ei vain tehnyt mieli tehdä kumpaakaan.

Tiesin, että kaipaan muutosta ja sellainen on tuleva. Noihin aikoihin ilmoittauduin astangajoogan alkeiskurssille, josta sain aluksi sen fyysisen kimmokkeen. Jooga oli haastavaa, uutta ja raskasta. Astangasta kuitenkin puuttui jokin nyanssi, jonka myös ymmärsin pian. Se oli se henkinen matka. Syvennyin eri joogalajeihin ja joogailin ulkomailla. Aika kliseinen tarina, mutta kuten uusi tuttavuuteni Henna sanoi: jooga on työkalu ja se auttoi minua matkalla itseeni.

Jokainen päättää itse, miten sitä ruuvimeisseliä ja vasaraa sitten hyödyntää. Työkalut saattavat muuttua, rikkoutua tai vanheta matkalla. Sitten niitä pitää korjata, kehittää ja uusia. Aivan kuten käytösmalleja. Minä hyödynsin työkalujani ja perustin Piña y coco blogin vuoden 2017 helmikuussa. Samoihin aikoihin, kun kävin läpi aika rankkoja henkisiä lukkoja. Yksi iso lukko oli aikaisempi parisuhteeni ja siihen liittyvät tunteet. Olin myös pitkästä aikaa epävarma ulkonäöstäni, enkä pystynyt olemaan yhtä avoin suhteessani. Kirjoittaminen helpotti eniten ja aiheet syntyivät monesti juurikin joogasalissa.

Painoni nousi tasaisen tappavasti. Ostin jopa vaa’an, jotta voisin hyvinä päivinä olla ylpeä itsestäni ja huonoina piiskata itseäni. Kaikkihan tietävät, että tämä ei ole mikään toimiva toimintamalli. Tästä pois kasvaminen yhdessä opittujen ruokailutottumusten kanssa on ollut opettavaista. Opin rakastamaan (kainaloläskejäni lukuunottamatta) aikalailla jokaista poimuani. Löydän positiivista kropastani ja muodoistani. Tissini ovat back in the game ja perseeni on yhtä kaunis, kuin aina ennenkin.

Jouduin käydä aika pitkän matkan kilojen kanssa ymmärtääkseni, mistä itsensä hyväksyntä koostuu. On yhä huonoja päiviä, viikkoja ja kuukausia. Enemmän on kuitenkin hetkessä elämistä, hyvää ruokaa ja sopivasti treeniä. Oon tästä painostani ja itsetunnosta puhunut aikaisemminkin, mutta nyt halusin jotenkin avautua tästä lisää.

“Et ole erilainen, parempi tai spesiaalimpi, kuin kukaan muu. Olet samalla viivalla ihan kaikkien ihmisten kanssa ja hyväksyntäsi ei tulisi koskaan olla sidoksissa ulkonäköösi. Kuuntele, mitä kroppasi halajaa ja tee se yhteistyössä mielesi kanssa. Joskus täytyy painaa äärirajoille, mutta niin ei kuuluisi olla meidän jokapäiväisessä elämässämme. Muista pysähtyä, hengittää ja kuunnella. Miltä sinusta tuntuukaan juuri nyt? “

Terveisiä rannalta, jossa sitä kuuluisaa bikinikuntoa odotellaan tyytyväisenä! <3:Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW