Fiilikset heti synnytyksen jälkeen

Kuvat: Synnytysvalokuvaus Oona Vuokko

Teinkö mä ton? Vittu mä oon upee! Syntyikö se oikeasti alakautta? Mulla on niin nälkä, en pysty ajatella mitään muuta. Ja jano. Antakaa joku vettä! Hirveä jano. Joko saan nousta sängystä?

Kun vauva syntyi, katsoin ikkunasta ulos ja hymyilin. Olin niin ylpeä itsestäni ja etenkin vauvastani. Hän oli kääntynyt optimaalisesti ja syntyi alateitse. Hetki sitten luulin, että olen menossa sektioon. En joutunut leikkaukseen. En kertonut kenellekään synnytyksen aikana, mutta toivoin sektiota. Niin paljon mua sattui alavatsalle, että meinasin pyörtyä. Ajattelin, että jos en sano sitä ääneen, se ei toteudu. Kaikista kiitollisin olin synnytyksen jälkeen siitä, että sain synnyttää alakautta.

Olo oli uskomaton. Kun vauva syntyi, en voinut uskoa, että en ollut leikkaussalissa. Se oli mun päällimmäisin ajatus synnytyksen jälkeen, heti ruoan ja veden lisäksi. Olin menettänyt ponnistaessa varmaan tajun ja olin ihan valkoinen ja hikinen. Se ponnistaminen niin epäluonnollisessa asennossa, sai mut unohtamaan monet hengitysharjoitukset. Muistin oikeastaan vain yhden mantran ja muutaman affirmaation, joita hoin mielessäni, kun ponnistin. Niiden avulla pärjäsin jossain todellisuuden ja unen välimailla.

Haluankin todeta tähän, että ponnistus ei ollut ponnistus, vaan lähinnä hengenpidätystä samaan aikaa, kuin yrität vääntää hemokakkaa ja se kakka juuttuu jokaiseen kohtaan suolessa. Tiedät, että et saisi vetää kakkaa takaisin sisään, joten pidätät hengitystä ja yrität odottaa seuraavaan supistukseen, kun saa luvan työntää ulos. Sitten tulee polte. Ja joku käskee odottamaan taas ja kakka jumittuu. Polttelee, kakka on jumittunut käytävään. Sitten kätilö sanoo, että pää on ulkona. Pää rupea kirkumaan. Ei se ollutkaan kakka, vaan vauva. Loppu kakka tulee helposti ulos, vaikka hampaat puristinkin vahingossa yhteen.

Kun ponnistusvaihe on ohi, sitä vain endorfiineissaan tuijottaa kattoon. Kaikki tutut sanoivat, että jälkivaihe ei satu missään, että sitä vaan ihmettelee vauvaa. Kyllä mä tunsin kaikki kohdun painelut ja istukan syntymisen. Sekä tikkauksen. Olo oli niin teurastettu siinä sängyn päällä, että en tiennyt nauraako vai itkeä. Nauratti, että synnytin sänkyyn. Kamala asento! Ja kunnon teurastus alakerrassa. Miksi tarvitsin niin monta lääkäriä, kätilöä ja tutkimusta? Sitä mietin, kun alakerrassa parsittiin kasaan piudea ja vauva makoili rinnalla.

Doulamme Saija Virtanen oli meidän 12h synnytysmatkan suurin tukipilari <3

Kun vauva tuli rinnalle, en itkenyt. Olin vain ja tuijotin sitä veristä kasaa. Katsoin mun poikaystävää, näin muutaman kyyneleen. Katsoin doulaamme Saijaa, hänkin itki. Ihana Oona Vuokko oli jossain siellä välissä ja hymyili kameran takaa. Taisin kiitellä kaikkia ja onnitella heitä. Unohdin ihan kokonaan, kuka oli koko synnytyksen keskipisteessä. Minä ja vauva. Onnittelin siis itseäni. Ja tuijotin vauvaa. Olo oli onnellinen, mutta ei mikään sellainen ylitsepakahtuva. Vaan mulla oli ihan hyvä olo.

Musta tuntu, että tästä se alkaa. Yhteinen matka ja tutustuminen. Kun vauva hamuili rintaa, eikä saanut otetta, nauratti. Voi raasu. Siinä se itki ja yritti imeä tissiä ja haukkoa happea. Ei onnistunut saamaan maitoa, mutta tiesin, että onnistutaan siinä ajan kanssa. Muutaman tunnin päästä vauva tarkastettiin ja se joutui teho-osastolle matalan happisaturaation vuoksi. Ajattelin, että vauva on turvassa osaavissa käsissä. Käytiin katsomassa pikkuista ja oltiin yötä perhehotellissa ilman häntä.

Nukuin kymmenen tunnin yöunet ja kun aamulla heräsin, olo oli uudelleensyntynyt. Muistelin synnytystä ja ajattelin, että voisin tehdä sen koska vaan uudestaan. Se ei ollut kamalaa, se oli täysin siedettävää ja ajoittain jopa ihanaa. Jokainen supistus vei meitä lähemmäs vauvaa, joka nyt oli masun tällä puolella. Vietin seuraavan päivän teholla hänen kanssaan ja vieraita kävi pitkin päivää. Juotiin skumppaa, syötiin juustokakkua ja ihasteltiin uutta elämää.

Millaisia fiiliksiä teille on tullut heti synnytyksen jälkeen?

1 Comment

JÄTÄ KOMMENTTI