Eniten jännittää kaikki

Viime viikko oli erittäin tunnerikas. Kirjoitin teille blogini kasvaneista lukijamääristä, jotka sittemmin ovatkin pysyneet itselleni mieluisina. Jos ennen iloitsin kymmenestä lukijasta päivästä, on tuo luku nyt ainakin kuusinkertainen. Tiedostan kyllä, että näillä määrillä ei ole tavalliselle tallaajalle väliä, mutta bisnesmielessä tilanne on toinen. Valehtelisin jos väittäisin, että nuo statistiikat eivät vaikuttaneet minuun alitajuntaisesti. Tottakai vaikuttivat. Eteen tuli täydellisyyden muuri ja epäonnistumisen pelko. Jokainen teksti ei voi saavuttaa satoja lukukertoja, mutta tekstit voivat olla minulle merkityksellisiä.

Kuten tämä teksti juuri nyt. Se tulee erittäin aidosti, eikä sen takana ole ajatuksia lukijamäärien kasvattamisesta tai menestyksestä. Mitä menestyminen edes on? Olen jo oman elämäni menestyjä, kun edes uskalsin aloittaa kirjoittamisen monen vuoden tauon jälkeen. Blogini täyttää yhdeksän päivän päästä kaksi vuotta ja sen on itselleni suuri juttu. Ajattelin 23 -vuotiaana, että blogini tulisi olemaan menestys heti ensimmäisenä vuonna. Olenhan päämäärätietoinen ja elämäni on suhteellisen mielenkiintoista. Kun rahallista menestystä ei tapahtunutkaan vuoden sisällä, mielenkiintoni laantui.

Nyt motivaatio on tullut takaisin pysyäkseen. Olen oppinut, että menestystä ei voi mitata rahassa. Ja, että blogini on hyvä juuri tällaisenaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö tavoittelisi ammattibloggaajan uraa tai kaupallisia yhteistöitä. Se tarkoittaa, että arvostan jokaista päivää. Blogini tulevaisuus jännittää ja olen miettinyt paljon somesisältöni laatua ja arvoa. Jaoin blogissani vuoden tauon jälkeen reseptin, joka oli mehevän pesto-pinaattilasagnen ohje. Tajusin, että minun ei tarvitse olla tietyssä blogiskenessä tai kategoriassa jakaakseni ohjeen. Voin jakaa reseptin hetken mielijohteesta, ilman, että olisin nyt automaattisesti reseptitehtailija.

Kuvista kiitos @iidanmatkassa

Kirjoitan avoimesti matkustelusta. Lentopäästöjen ja ilmastokeskustelujen vuoksi en ole ottanut kantaa omiin päästöihini. Hävettää. Tiedän, että lennän paljon. Jos ja kun olen julkaissut somessani sisältöä matkoihini liittyen, olen aina “menettänyt” seuraajia. Tämä näkyy pelkästään faceni seuraajamäärissä. Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että pakko mun on ottaa kantaa jossain vaiheessa. En ole lopettamassa lentämistä maapallon vuoksi ja voin myöntää sen tässä ja nyt. Jos se leimaa minut jonkun silmissä huonoksi ihmiseksi, otan sen vastaan avosylin. Yhtä lailla minä osoitan sormella lihansyöjiä tai ihmisiä, jotka eivät lajittele roskiaan. En vertaa lentämistä ja lajittelua -vaan totean itsekin leimaavani ihmisiä heidän tottumustensa ja tapojensa mukaan.

Kaikkien näiden ajatusten lisäksi elämä jännittää. Olen isojen muutosten keskellä. Elän tällä hetkellä hyvin pienillä tuloilla ja venytän rahaa jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Ostin lentoliput helmikuun alussa ja nyt loppukuukauden rahastoni näyttää alle satasta. Nyt on vasta 11.päivä, eli 17 päivää pitäisi elää huntilla. Kaipa pärjään, mutta jännittää. Tein viikonloppuna kolme tarjoilukeikkaa, jotta saisin muutaman extrasatasen kerättyä. Perjantaina olin tarjoilemassa Michelin -tähden ravintolassa ja lauantaina sekä sunnuntaina kaadoin skumppaa messukeskuksessa. Nämä kolme työkeikkaa jeesaavat rahallisesti, mutta henkisesti tarjoileminen on raskasta.

Oma työni on hävettänyt minua ja välttelen aina tutuille tarjoilua. Lauantaina kassalleni eksyi kaverini isä, joka kyseli minulta kuulumisia. Minua pääsääntöisesti hävetti seistä tiskin takana tarjoilemassa skumppaa ja vastailemassa kuulumisiin. Haluaisin olla se tyyppi pöydän takana ostamassa skumppaa, eikä tarjoilemassa sitä. Luin todella hyvän tekstin oman ammattinsa häpeämisestä ja kyseinen teksti löytyy täältä. Haluaisin olla jo paremmassa asemassa työelämässä, kun käytännössä samassa, kuin kahdeksan vuotta sitten. Ravintola-alalla. Vaikka nyt kolmen työvuoron verran, mutta kuitenkin!

Te -toimistossa minulle todettiin, että löytyyhän sun alalta valtavasti töitä. Miltä “mun alalta”? Kuka sanoo, että ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen oma ala on yhtä kuin ravintola-ala? En mä halua tehdä niitä duuneja, siksi en tee niitä. Lisäksi mun kroppa reistailee ja olen yksinkertaisesti lahjakkaampi monessa muussakin, kuin tarjoilemisessa. Siispä yritän muille aloille! Tavallaan työttömyys on oma valintani, mutta toisaalta ei sitten ollenkaan. Tää koko työttömyyskeskustelu on vaan ihan naurettavaa ja haluaisin jo sanoa olevani yrittäjä. Tässä leikitään vain titteleillä ja tulella.

Jos en ole vielä blogissa maininnut, niin muutan nykyisestä asunnostani pois tämän kuun lopussa. Eli öö 17 päivän päästä? Hertti, enhän ole pakannut sitten yhtään. Lisäksi seuraavalle asunnolle ei ole tehty vuokrasopimusta ja tulen asumaan ystäväni nurkissa maaliskuun alun. Sitten lähden Marokkoon ja toivottavasti pääsen muuttamaan 17.3 omaan asuntooni. Ehdin olla siellä muutaman hassun viikon, kunnes taas lähden huhtikuun alussa reissuun. Tässä on aika paljon käsiteltäviä juttuja samaan aikaan, joten palaan tuohon reissuun myöhemmin. Nyt yritän hengittää ja pysyä elämän mukana.

Pinja Mitrovitch (2)Piña y coco -blogi somessa FACEBOOK / INSTAGRAM

4 Comments

  1. Älä suotta häpeile, Pinja. Nuo mainitsemasi keikat kuulosti varsin järkeviltä ja näppäriltä mahdollisuuksilta tienata vähän tarvittaessa extraa. Hyvähän se vaan on, että on tuollainen mahdollisuus!

    Ehkä just jos miettii tolleen, että samaa hommaa, mitä kahdeksan vuotta sitten… Taidat jollain tasolla kokea tämän symboloivan sitä, kuinka paljon olet päässyt elämässä eteenpäin tällä välin tai ainakin olet hiukan huolissasi siitä, entä jos se muille symboloi sitä, kun he näkevät sinut vielä tarjoilemassa skumppaa?

    Se, että saatat tehdä muutaman tarjoilukeikan siellä täällä, ei todellakaan kerro koko tarinaa eikä siitä paljon voi tai pitäisi kenenkään päätellä. Aina joku voi ajatella jotenkin tyhmästi eikä heitä voi estääkään, mutta suuret todennäköisyydet on, ettei ihmiset todellisuudessa näin asiaa ajattele tai katso mitenkään vinoon!

    Olisithan hyvinkin voinut olla siellä pöydän toisella puolella, jos nyt et olisi sattunut olemaan työvuorossa, ja kaverin isä tuli kyselemään kuulumisiasi, koska tilanteesta ei voinut mitään päätellä? 🙂

    1. Hei Tanja,

      Luit hyvin rivienvälistä tuon kahdeksan vuoden ikäpyykin. Mittaan paljon saavutuksiani elämässä ja tämä todellakin tuntuu siltä, että olisin hypännyt ruutuun numero 1. Olen pyrkinyt pois tästä ajattelutavasta, mutta kyllä se sielä aivoissa aina muistuttaa olemassaolostaan 🙂

      Olet täysin oikeassa siinä, että olisin voinut itsekin olla juomassa skumppaa. Kuitenkin ne rahat, mitä olen tienannut tässä kuussa muodostuvat noista tarjoiluduuneista. Ja en koe työtä arvostetuksi ja haluan arvostusta ihmisiltä (ja mikä tärkeintä haluan itse arvostaa itseäni). Oikeastaan kaikki työelämässä lähtee lopulta arvostuksesta, eli en halua tehdä työtä, jota en koe tärkeäksi.

      Vaikeita juttuja, mutta näistä on tärkeä keskustella!

JÄTÄ KOMMENTTI