Ei rakkautta ensiparkaisusta

Kuva: Little Red Frame Photography

Vauva parkaisi ensimmäisen kerran, kun hänen pää oli syntynyt. Kosketin tuota karvaista ja huutavaa pehkoa. Hetken päästä ponnistin vauvan ulos. Tuo hetki oli maaginen, kuten kaikki sanovat. Se muutti koko elämäni ja tavallaan jakoi sen kahteen. Aika ennen lasta, aika lapsen syntymän jälkeen. Kun poika nostettiin verisenä rinnalleni, hän huusi kuin Sylvester Stallone. Tuo pieni nyytti huusi kaksi tuntia putkeen, eikä ole koommin moista huutomaratonia harrastanut.

Huutava nyytti rinnallani, tuijotin synnytyssalin kattoon. Olin ponnistusvaiheessa valinnut katosta mieluisen sairaalaletkun, ja jatkoin sen tuijottamista. Toivoin, että nyytti hiljenisi. En todellakaan jaksanut kuunnella pienen huutoa, oman ponnistushuutoni päätteeksi. Kaipasin hiljaisuutta. Imetys ei startannut nyytti rinnalla, sillä pieni huusi vain kurkku suorana. Herätys oli todellinen: meillä on nyt vauva, jonka tarpeet menevät meidän tarpeiden edelle.

Mulla oli kamala nälkä ja jano siinä sairaalapedissä, mutta silti nyytin tarpeet olivat ensisijaiset. Kun vauva kahden tunnin päästä vietiin tarkkailuun, laskeutui hiljaisuus yllemme. Olin onnellinen, mutta en kehdannut sanoa sitä ääneen. Sain rauhassa nousta sängystä, tankata vatsani täyteen ja käydä suihkussa. Nyytti ei itkenyt vierellä tai kaivannut minua. Sain siirtää äitiyttä eteenpäin muutaman tunnin. Mitä oikeastaan tunsinkaan tuota pientä kohtaan?

Kun kävimme kurkkaamassa vauvaa teholla, tuntui, kuin vierailisin jonkun toisen vauvan luona. Kävin vähän silittämässä häntä ja katsomassa, kun toinen nukkuu laitteisiin kytkettynä. Vieraita kävi onnittelemassa ja se tuntui todella epätodelliselle. Olin vasta itsekin tavannut vauvan ensimmäisen kerran, eikä välillemme ollut ehtinyt punoutua sidettä. Vauva tunnisti toki ääneni ja tissini, mutta minä tunsin itseni lähinnä lypsykoneeksi. Olin ja olen väline, jolla vauva pysyy hengissä.

Minua oltiin varoiteltu ennen synnytystä, että fiilikset vauvaa kohtaan, saattavat olla ristiriitaisia. Olin varautunut ilotulituksiin ja rankkasateisiin. Sain molemmat. Tunsin, että synnytys lähensi minua ja poikaystävääni. Se antoi syvemmän ymmärryksen toista kohtaan ja oli kokonaisuudessaan hyvin voimaannuttava. Tuntui, että synnytyksen jälkeen ei tarvinnut sanoa mitään. Katse riitti. Ja se katse, rakkaus omaa puolisoa kohtaan, on ja oli jotain sanoinkuvaamatonta.

Jos olisin valvonut vauvan kanssa ensimmäisestä yöstä lähtien ja kerryttänyt univelkaa, en usko, että olisin nyt näin onnellinen. Ehdin rakastua vauvaan kotioloissa, kun saimme tutustua toisiimme. Opin päivittäin hänen äännähdyksistään ja eleistään. En tuntenut tätä pientä nyyttiä hänen syntyessään, eikä siinä ole mitään hävettävää, kun rakkaus ei heti leimahtanut. Ensitreffit univajeessa sairaalassa, eivät välttämättä ole paras mahdollinen ympäristö toiseen tutustumiseen.

Päivät kuluvat nyt imettäessä vauvakuplassa. Olemme hyvin onnellisia koko konkkaronkka. Ja yllättävän pirteitä! Tuntuu, että olen saanut nukkua suhteellisen paljon, enkä koe olevani yliväsynyt. Jos pääsen päivässä kerran ulos yli 30min ajaksi, riittää se piristämään minua. Viime yö meni 00-12 nukkuen pätkissä, eli olimme sängyssä yht. 12tuntia. Pikkuisen kanssa ei ole mitään aikatauluja, joten aamupalan söin tänään 13.30. Tuntuu luksukselle!

Onko siellä muita, kenellä rakkaus vastasyntynyttä kohtaan on leimahtanut vasta kotioloissa?

2 Comments

  1. Pinja, olet todella kauniisti kirjoittanut omista tunteista. Synnytyksen jälkeen äiti tarvitsee vain lepoa. ❤ Rakkauden määrä omalle lapselle vain kasvaa! ❤

JÄTÄ KOMMENTTI