ANNA MUN PYSÄYTTÄÄ AJAN KULKU

Ei ole helpottanut ajan kanssa ahdistus ajankulusta, vaikka kuinka yritän tai jätän yrittämättä. Kun ajattelen, etten ajattele aikaa, ajattelen sitä alitajuntaisesti. Kaikki ympärillä muistuttavat minua kellon viisareiden siirtymisestä eteenpäin:

vanheneva koira, ikääntyvä mummo, pihalla leikkivät lapset, kuluneet kenkäni, likainen matkalaukkuni ja viiden vuoden välein uusittava passini.

Näettekö yhteyden? Elämä kulkee kaarevasti eteenpäin, pysyen omalla aurinkokunnallaan. Minä kuljen ajatusteni kanssa toiseen suuntaan, yrittäen ymmärtää, miksei ajan kulumista voisi hidastaa. Etsin hidastusta, jotta pystyisin pysähtymään. Pysähdyksellä tarkoitan ääretöntä pysähtymistä, johon koen tarvitsevani mukaan koko maailman toiminnan pysäyttämisen.

Haluaisin seisoa keskellä Manhattania ja painaa stop -nappulaa, joka pysäyttäisi kaiken elämän ympärilläni. Se pysäyttäisi pääni yläpuolella lentävän lintuparven, tietä ylittävän pariskunnan, ohitseni pyöräilevän pikkupojan, tuntemattoman lasittuneen katseen takapuolessani, murtoyrityksen viereisessä kenkäkaupassa ja ikkunasta ulos tuijottavan tytön.

Minä olisin nuo kaikki hetket, nuo kaikki ihmiset, nuo kaikki eläimet ja tuo sykkivä kaupunki. Olisin hyvinvointi, terveys, ruoka, juoma ja elämän elinehto. Kävelisin katuja punaisessa mekossani ja pysähtyisin kahville keskelle Harlemia. Kysyisin itseltäni: Hyvä tyttö, tunnetko sinä nyt ahdistusta vai oletko löytänyt etsimäsi? Tuossa kysymyksessä piilee vastaukset.

Tiedän, ettei vastausta ole. Ei ole olemassa aikaa pysäyttävää stop-nappulaa, joka teleporttaisi minut Manhattanille. Kasviksena makaava vanhus ei saa sairaalasänkyynsä vastauksia. Vastauksia ei ole. Miksi pyrin siis pysäyttämään aikaa? Kenties näin, voin pysäyttää ajatukseni ja ahdistua ohessa, kun en onnistu siinä?

Tuntuu, että tarvitsen aikaa toteuttamiselle, mutta koska en tiedä mitä toteutan, ahdistun. Eli aika ei ole yksiselitteisesti ahdistukseni kohde, vaan pelko siitä, etten kerkeä toteuttamaan. Syvin pelko makaakin eilisessä, tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Se on pelko siitä, ettei kerkeä keksimään, mitä elämässä haluaisi toteuttaa, ennen kuin aika tule vastaan.

Kaikki parhaimmat luomisprosessit ja ideat tuntuvat olevan metrin päässä, mutta kun kurotan niitä kohti, ne menevät kaksi metriä kauemmas. Yritänkö väkisin ottaa ideoista kiinni ajan voimalla? Kenties pelkään, että ajan kuluessa ne ideat eivät löydä luokseni. Tähän asti olen metsästänyt ideoita kiinni väkisin.

Osuuko tai uppoaako nämä ajatukset sinuun? <3: Piña

JÄTÄ KOMMENTTI // COMMENT BELOW