Älä pidättele itseäsi ja tunteitasi

Tää tiistai alkoi vähän ahdistavin mielin, enkä olisi millään halunnut jäädä yksin kotiin. Mun työ on 90% iltapainotteista, eli lähden töihin hieman ennen neljää. Mun poikaystävä tekee vuorotyötä, mutta lähtee kotoa viimeistään puoliltapäivin. Vietän siis paljon aikaa yksin omien ajatusten kanssa. Nautin todella siitä, että saan viettää aikaa yksin kotona blogia kirjoittaen ja elämää ihmetellen. Siitä huolimatta, just tänään, olisin kaivannut päiväseuraa.

Mä näin koko yön hyvin voimakastempoisia unia, jotka veivät mua tilanteesta toiseen. Näen normaalistikin paljon unia, mutta viime yönä, nuo unet olivat next level shit. Mulla on tapana aloittaa aamut viemällä koira metsälenkille ja vasta sitten keittää aamukahvit. Mun rutiineihin kuuluu lukea blogiin tulleita kommentteja ja vastata niihin. Kirjoittamisen hedelmä on nimenomaan vuorovaikutus, joten en halua jättää sitä unholaan. Nykyään vastaan myös aktiivisesti facebook, instagram ja youtube kommentteihin.

Olin saanut eilen illalla alla olevan kommentin Ajatuksia äitiydestä -postaukseen.

Pistäs vähän jäitä hattuu, en halua olla ilon pilaaja, mutta jokunen tapaus tullut nähtyä. Se, että on raskana, ei valitettavasti aina tarkoita sitä, että tulee äidiksi. Olen nähnyt läheltä parikin kertaa kun näin käy- itseni mukaanlukien – ja kun ennakko-odotukset ovat olleet korkealla, tiputus on raju. Kun kirjoittelet, hommassa on vähän sellaista nuolaistaan ennen kuin tipahtaa meininkiä. Kaikkea voi käydä ja monille on käynytkin. Odota odotusaikasi ja kun lapsi on sylissäsi, kannattaa intoilla enemmän vasta sitten.

Tiedä sitten, mihin unet ja aamu yhdessä veivät, mutta tää palaute laittoi mut todella ajattelemaan. Mun mielestä on todella huolestuttavaa, että toinen ihminen kokee tarpeelliseksi kertoa minulle, että tunteita pitäisi pidätellä. Samalla tavalla, kuin kakkaa. “Älä nyt vielä mene kakalle, odota, kunnes paska meinaa tursua ulos perseestä.” Ei herran jestas, tää ajatusmaailma on todella sairas. Odota onnesi kanssa siihen asti, kunnes olet synnyttänyt lapsesi. Pitäisikö tässä seuraavat neljä kuukautta hyssytellä, kun olo on kuitenkin macho fantastico?

Mä ymmärrän, että kyseisen kommentin jättäjä on itse menettänyt lapsensa. Mä myös ymmärrän, että sama kohtalo saattaa odottaa meitä. Itse näen asian kirkkaasti niin, että vaikka nyt synnyttäisin lapsen kuolleena, olisin silti äiti. Lapseton äiti. Ei kukaan määrittele sitä, mistä raskausviikosta eteenpäin, äiti saa kutsua itseään äidiksi. Onnen pidättäminen ei vaikuta siihen lopputulokseen, syntyykö lapsi terveenä, vai kuolleena. Otan osaa kaikkien lapsensa menettäneiden suruun, mutta oma intoni ei missään nimessä tule laantumaan, vaan kasvamaan.

Eihän mun onni ja ilo, vaikuta siihen kuoleeko se lapsi mun kohtuun. Noilla kahdella asialla, ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Lapsi voi kuolla koska tahansa elämänsä aikana, enkä voi olla loppuelämääni sydän syrjällä. On todella tärkeää lapsen ja itseni kannalta, että tunnen jokaisen tunteen ja puhun niistä avoimesti. Jos niitä tunteita ei salli itselleen siinä hetkessä, eivät ne tule samanlaisina takaisin. Ei tunteita voi siirtää eteenpäin, kuin jotain deadlinea. Olen vain kerran elämässä raskaana tälle vauvalla, ketä juuri nyt odotan.

Kehotan kaikkia meitä ihmisiä, nauttimaan jok’ikisestä päivästä. Onnellisuus on mielentila, jota ei missään nimessä saa tukahduttaa. Me emme ole ennustajaeukkoja, emmekä näin näe tulevaan. Positiivinen ajatustapa vaikuttaa lopputulokseen vain ja ainoastaan positiivisesti. Emme pysty kontrolloimaan elämän kulkua. Jos lapsi on vain sen hetken aikaa masussa, annetaan hänenkin tuntea kaikki äidin tunteet. Negatiiviset ja positiiviset. Ei raskaus ja odotus ole mikään poikkeus tunteiden kanssa (muuten, kuin hormoonihyrrässä).

Herättikö tämä ajatuksia teissä? <3Pinja

JÄTÄ KOMMENTTI