10 500 katselukertaa kuukaudessa

Sanon aina, että ei luvuilla ole väliä. Vaikka kukaan ei lukisi blogiani, kirjoittaisin sitä itselleni. Näin se olikin hyvin pitkään, sanoisin aina tammikuuhun 2019 asti. Keväällä tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin blogini kirjoittamisen. Tavoitteet korkeammalla, kuin uskalsin kurottaa. Kurotin silti ja puskin eteenpäin. En tiennyt ollenkaan, miten bloggaamisesta tehdään ammatti ja mitä tarkoittaa kaupallinen yhteistyö. Jossain matkan varrella tajusin, että ei tästä välttämättä tule ammattiani ollenkaan.

Kyseenalaistin, haluanko tätä oikeasti ja kuka minä olen. Miksi edes aloitin Piña y coco -blogin? Inspiroidakseni muita matkustamaan ja luomaan heidän näköinen elämä? Inspiroidakseni itseäni uskomaan unelmiin, vaikka ne unelmat olisivat kuinka kaukaisia tahansa? Olisiko tämä se polku, jonka kautta löytäisin työn, joka ei sido minua paikkaan tai aikaan? En tiedä. En vieläkään rehellisesti tiedä, onko tämä se minun juttuni. Olen myös hyväksynyt, että en välttämättä tiedä koskaan.

Yhtä monta kertaa, kuin olen kaatunut blogini kanssa, olen noussut suosta. Jatkanut kirjoittamista, vaikka olen saanut kuulla teksteissäni vilisevän kirjoitusvirheitä, kuin punkkeja koiran turkissa. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta en ole tehnyt sitä. Miksi? Senkö takia, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta? Hirveä myöntää, että en ole uskaltanut. En ole kokenut olevani valmis antamaan enempää itsestäni, en vielä.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen ja lopettanut sen yhtä nopeasti. Aihe on ollut väärä. Tästä joku on jo kirjoittanut. Enhän minä nyt osaa kirjoittaa tarpeeksi faktapohjaista tekstiä. Samalla tavalla lykkäsin blogin aloitusta vuosia. Mitä jos blogien kultakausi meni jo? Jos suurenmoinen unelmani bloggaamisesta ammattina on historiaa? Mitä jos kirjan kanssa käy samalla tavalla? Aloitan, lopetan. Aloitan, lopetan. Onko tämä toistuva kaava, josta en osaa päästää irti?

Minulla on muutama ystävä, jotka ovat rakentaneet blogista itselleen ammatin. Ihailen heitä todella paljon. Niin siistiä, että he ovat tehneet tuon kaiken alusta asti, ihan itse. Osassa matkaa olen seissyt vierellä, katsonut heidän kaatuvan ja jälleen nousevan. Toisia on helpompi tsempata, kuin itseään. Muille pystyn antamaan neuvoja, vierestä on hyvä ohjata kohti oikeaa polkua. Itse saattaa vieressä olla aivan hukassa, vailla minkäänlaista päämäärää.

Kai yritän sanoa, että kiitos. Kiitos teille, jotka palaatte blogiini ja kommentoitte tekstejäni. Kiitos ystävilleni, jotka jaksavat lomamatkoilla napata ne pakolliset blogikuvat. Kiitos poikaystävälleni, joka antaa minulle tilaa kirjoittaa ja ymmärtää rakkaan ja aikaa vievän harrastukseni tärkeyden. Ennen kaikkea, kiitos itselleni kaikesta. Blogini on vielä vauva, hieman yli 2 -vuotias vauva. Jännä nähdä, missä olen sen kanssa vuosien päästä. Yhdessä? Erikseen? Onko silloin 10 500 katselukertaa kuukaudessa pieni vai iso luku?

PS: Olisi ihana tietää, miksi juuri sinä luet blogiani ja palaat sen pariin. Jätä kommentti <3

Lue myös:

JÄTÄ KOMMENTTI