Samasta puusta kaiverrettu

Tein tänään kaksi hyvää havaintoa. Ensimmäinen syntyi siitä, kun meinasin perua tulevan illan dinnerikutsun. Perustelin itselleni valintaani hyväksi, sillä “olenhan aikuinen ja saan muuttaa mieltäni, haluaisin jäädä kotiin katsomaan telkkaria, enkä viinitellä tulevien ystävien kanssa.” Täh? Olen sopinut menon perjantai illalle, jonka viimetingassa ajattelin perua oman väsymykseni vuoksi. Häpeä nainen!

Tämä päänsisäinen dialogi, jota aikaisemmin kävin muistutti mieleeni syntymäpäivät. Tiedättekö, Suomi on varmasti ainoa maa, jossa kaverin syntymäpäiville jätetään tulematta. Jos kutsut 20 ystävää juhlistamaan sinulle tärkeää merkkipäivää, saapuu niistä 60%, joista puolet tulevat pikavisiitille. Minun huonolla matikkapäällä se tarkoittaa, että 6 tulee kakkukahveille ja loput 6 ovat the real deal.

Miksi kutsua edes tuo koko sakki? Sen vuoksiko, että “niin nyt kuuluu tehdä, kun tuo Leenakin on nyt vain osa meidän tyttöporukkaa ja saattaisi vaikka vahingossa loukkaantua jos jää kutsumatta?” Fakta kuitenkin on, että olen nähnyt elämäni aikana hyvin monta itkuista synttärisankaria, jotka odottavat ovikellon soittoa ja ystäviä saapuvaksi. Mutta, eivät ne saavu. Ne ihmiset kenen kuului saapua ovat jo vierelläsi kuohuviinit kädessä. Arvosta niitä ystäviä.

bulgaria2018-3.JPG

mimi.JPG
Introducing two of my babygals who I have the privilege to know: Rosi & Mariela. <3

Menin sille dinnerille, jonka meinasin perua tulehtuneen alapääni vuoksi. (Se oli oikeasti hieman kipeä, mutta ei nyt sentään gynekologin tarpeessa.) Seisoin ravintolan edessä tietäen, että tuttuni saapuisi hieman myöhässä, enkä tuntisi muita pöytäseuralaisia. Emmin noin kaksi sekunnin sadasosaa, kunnes päätin marssia reippain askelin sisälle ravintolaan. (Vinkki: elän itse 5 sekunnin säännöllä, eli sen ajan sisällä on tultava ratkaisu, joko toimia tai jättää toimimatta.)

Baaritiskillä tapasin kaksi ihanaa ladya, joiden kanssa siirryimme odottamaan muita saapuvaksi. Rupesin heittämään huonoja vitsejäni tuloksetta. Pysyin uskollisena itselleni ja jossain vaiheessa tunnelma raukeni. Meidän naistenrinki oli kuin avautunut paavalinkukka. Olin saapunut ravintolaan kutiavan alapääni kanssa ja yhtäkkiä riesling lasit kilisivät. Sitä paitsi ei siinä mennyt kauaakaan, kun pöytäpuheet siirtyivät juurikin sinne alapääosastolle.

Huomio nr.2) Hyvin hämmentyneiden keskusteluiden parissa tajusin, että me ihmiset olemme kaikki samanlaisia. Samasta puusta veistettyjä, tai jotain muuta kliseistä. “Pissakakka -läpät” pysyvät, ne vain vaihtavat hieman sanamuotoja (esim. vauvan kakan vaihtoon.) Nämä mimmit olivat kolmenkympin puolivälissä, kuin itse huitelen kymmenen vuotta alempana. Kävin samaa keskustelua tänään kolmekymppisten kanssa, eilen kakskymppisten kanssa ja vast’ikään viiskymppisten kanssa.

Yhtä paskaa läppää, yhtä hyvää läppää. Miksi en ollut tajunnut tätä aikaisemmin? “Ikä on vain numeroita -fraasi” kiteytyi mulle tuossa ruokapöydässä. Koin todellakin jotain syvempää yhteyttä omaan elämääni. Tekemäni huomiot haluaisin kiteyttää näin: voitaisiinko opetella a) hyväksymään enemmän muiden ihmisten erilaisuutta ja lopettaa ikäsyrjintä? b) mennä sinne vitun parhaan ystävän syntymäpäiville, sillä jos se on sut sinne kutsunut, se sut sinne sitten haluaa?

ps. se ravintola, jossa jauhettiin paskaa on nimeltään sake baby ja sijaitsee Punavuoressa. Mesta on idyyllisen pieni viiskulmassa ja tarjoaa japsivaikutteista ruokaa. Söin itse 3 alkupalaa viinin kera ja lasku näytti 28€, not bad at all. Hyvä tapa aloittaa viikonloppu!

<3: Pinja

Ajatuksia omasta alkoholikäyttäytymisestä

Aurinko valaisee asuntoamme vaaleanpunaisten sälekaihtimien takaa. Olen heräillyt valonsäteiden lisäksi siihen, että olen umpihiessä. Pisarat valuvat selkäytimestäni aina haaroihin asti. Kurkkaan kelloa, se on 12:15. Tuntuu, etten kykene vielä heräämään.

Eilinen keikka on veroittanut ja vienyt viimeiset mehut minusta. Taisin juoda kolme isoa olutta ja viinipullon. Helposti sitä tulee ylikulutettua rahaa tai ostettua juomia, kun keikalla maksaa olut sen 2€. Hävyttömön halpaa! Matkabudjettini Bulgariaan oli viikoksi 200€ ja laskelmieni mukaan olen käyttänyt siitä nyt 150€.

Hintataso on Serbiaakin halvempi, josta olin hyvin yllätynyt. On käytännössä halvempaa syödä ulkona, kuin kokata kämpillä. Iso salaatti maksaa 2€, keitto 1,50€ ja lämmin annos 3€. On muuten tullut syötyä (ja juotua) itseni mukavaksi. Tämänhetkinen olo on oikeasti tosi darrainen ja semiahdistunut.

Kroppani kaipaa nyt lämmintä teetä, villasukkia ja joogaa. Kaipaan metsässä kävelyitä, samalla kuin viileä syyssade hiveilee niskaani. Haluan halia koiraani ja kirjoittaa runoja. Haluan rakastua ruoanlaittoon omassa keittiössäni ja suunnitella suuria.

Tässä tänään aamulla herätessäni pohdin syvemmin omaa alkoholikäyttäytymistäni. On ollut ajanjaksoja, jolloin en juurikaan juonut. Kolikon toisella puolella on rutkasti viiniä, olutta, roskaruokaa ja bileitä. Varsinkin kesällä. Kohtuudella kaikki on jees, mutta nyt tuntuu, että oon saavuttanut oman maksimaaliseen sietokykyni.

Pakko vähän rajoittaa. Rajoittaa kaikenmaailman kissanristiäisiä ja viinittelyjä. Opetella sanomaan ei enemmän ja saapua juhliin kivennäisvesilinjalla. Kuinka haastavaa se voi olla? En halua ryhtyä suoraltakädeltä absolutistiksi, mutta jotain suurempaa muutosta tarvitsen. En usko, että täyskieltäytyminen toimii mun kohdalla.

Oikeasti mua vähän naurattaa, että kirjoittelen tällaisia krapulapäissäni. Katsotaanpas tilannetta viikon päästä. Onko teillekin tuttua tällaiset alkoholiajatukset? Mikä on auttanut, onko se ollut täyskieltäytyminen vaiko joku puolitie? En nyt halua olla liian rankka itselleni, mutta c’moon kesävibat eivät voi jatkua pitkälle syksyyn.

Myöskään en voi turvautua siihen, että “reissulla saan nauttia vähän vapaammin” koska on tullut todistettua, että näitä reissuja on semitiheästi. Enkä missään nimessä halua kahden kuukauden välein juoda pitkiä aikoja, kuten joku teini Alanyassa. En ole a) teini ja b) nuori enään, joten kroppanikaan ei jaksa samalla vauhdilla.

Meillä on suvun molemmilla puolilla alkoholismia, joka on vaarallisen yleinen sukurasite. Geenit eivät kuitenkaan määrittele minua tai anna oikeutta omalle juomiselleni. Toki sen kulkiessa veressä ja sitä jo pidempään nähtyäni perheessä, se tuntuu luonnolliselle. Alkoholi on tavallaan osa kaikkia juhlia, eikä sitä pahemmin peitellä.

Haluaisin puhua aiheesta jotenkin vapaammin, tuoda siitä normikeskusteluaiheen. Alkoholi on kuitenkin sellainen tabu, josta pitäisi höpistä enemmän aamupalapöydässä. Itse en aiheeseen ole muistaakseni aikaisemmin tarttunut ja nyt se puolivahingossa livahti tekstiini. Hyvä niin, sillä ehkä saan tästä kimmokkeen puhua enemmän!

Ajattelin nyt pestä hamput, pukea päälle, herättää tytöt ja lähteä brunssille. Sofia on kaupunkina kuin miniversio Belgradista. Täällä on hipsteri vibat miksautuneet old school Venäläistyyliin. Love it! Oon niin happy baby siitä, että päätin lähteä viimeisillä rahoilla reissuun. Oikea ratkaisu jälleen kerran.

Mitä teidän sunnuntaihin kuuluu, onko siellä muita krapulapäitä? <3:Pinja

Itsensä rakastaminen kiloihin katsomatta

Yllättävää kyllä, tämä aihe tuli mieleeni lentokoneen pöntöllä, kun tuijotin itseäni peilistä. Hymyilin peilikuvalle. Katsoin näyttäväni hieman väsyneeltä, mutta muuten täysin ihanalta itseltäni. Ainahan tilanne ei näin ole ollut, vaikka nyt viisi vuotta takaperin siellä lentokoneen vessassa.

Muistan tuolloin katsoneeni vatsaani edestä ja sivulta, samalla arvioiden sen turvotustasoa. Saatoin jopa tyhjentää rakkoni ja katsoa uudestaan. Painoin tuolloin aboutti 12kg vähemmän, kuin nykyään. Olin elämäni kunnossa fyysisesti, mutta henkinen puoleni oli romuna. Tätä en itse obviously myöntänyt, vaikkakin näin jälkikäteen se oli itsestäänselvää.

Olin sitonut onnellisuutta ja tyytyväisyyttä ulkokuoreeni ja peilasin sitä liikaa silloisen kumppanini mielipiteisiin minusta. Mitäköhän hän on mieltä valinnoistani? Entä jos syön jäätelöä päivittäin, onko se soveliasta? Mitä jos en herääkään aamulla lenkille, kuten suunnittelin? Mitä jos lihoan kaikki kilot takaisin, enkä koskaan enää laihdu? Mitä jos en haluakaan laihtua, haluanko minä laihtua? Mikä on kilomäärällisesti “tarpeeksi paljon” ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

Voin kertoa, että kysymyksiä vilisi pääni sisällä. Siihen helpotti urheilu ja se oikeastaan juuri pysäyttikin ajattelun. Joskus se lamaannutti sen niin maan konsanaan, että en pystynyt urheilusuorituksen jälkeen mihinkään. Oli, kun joku olisi sammuttanut valot pääni sisällä ja vastaisin kaikkeen robottina. Olin antanut kaikkeni salilla ja tuleva kymmentuntinen tarjoiluvuoro odotti edessä. En vain pystynyt, mutta silti jatkoin. Miten jaksoinkaan?

Liikuin itselleni, itseäni varten ja minun oli todella vaikea uskoa ihmisten positiivisia kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. En itse ajatellut muuttuneeni juurikaan, mitä nyt vaa’an lukemat tippuivat 80kg:sta alle 65:kg. Koin olevani se sama Pinja, jos ei lasketa vähentynyttä vapaa-aikaani, punnittuja ruoka-annoksia ja täyskäännöstä elämässäni. En vain pysynyt sen elämäntyylin perässä, enkä lopulta tiedä olisinko edes halunnutkaan.

Katson noita ruuhkavuosia erittäin kiitollisena. Olen hyvin kiitollinen eksälleni siitä tuesta, mitä sain matkalla kaikkien niiden kilojen alle. Syvälle itseeni. Olen ennen kaikkea hyvin kiitollinen kropalleni siitä, mihin se pystyy. Tiedän olevani vahva, notkea ja ketterä. Tiedän nyt myös jaksavani juosta pelkällä tahdonvoimalla 10kilometrin lenkin. Ennen olisin ajatellut astmani estävän sen. Miksi ajattelinkaan näin?

Urheilu toi elämääni omalta mukavuusalueelta poistumisen jälkeen uskoa itseeni. Uskoa ei kuitenkaan ollut laihimpina vuosinani, jolloin esim. kuppikokoni tippui kaksinkertaisesti. Uskoa itseeni ei ollut yhtään sen enempää, kuin kohtasin haasteita elämässäni. Olin toki tyytyväinen ulkonäkööni ja siihen, että reiteni eivät aiheuttaneet enää toisiinsa hinkatessaan palovammoja. Olin energisempi ja energialle ei tuntunut olevan loppua.

Se kuitenkin loppui, se energisyys ja tavoitteellinen treenaaminen. Miksi?

Tähän löytyy vastaus ajan kanssa. Ajan kanssa sitä ymmärtää, valaistuu ja viisastuu. Minä ymmärsin sen, että en ollut yhtään onnellisempi laihempana. Oikeastaan päinvastoin, kaipasin herkkuja ja hyvää ruokaa kokoajan. Odotin pikkulapsen tavoin sitä viikon ainoaa päivää nimeltä “cheat day”, jolloin nimensä mukaisesti söisin ohi ruokavalioni. Miten tuollainen on mitenkään inhimillistä, ellei urheile työkseen? Aikuisena ei ruokaa pitäisi rajata, vaan nimenomaan kuulostella, mitä milloinkin tekee mieli.

Toki tässäkin realistisesti, sillä esim. perheessä opetut syömismallit punoutuvat syvälle. Meillä on nuorempana palkittu ruoalla, hiljennetty ruoalla ja juhlittu ruoalla. Rajat ovat kadonneet aikapäiviä sitten ja etenkin tuosta ruoalla palkitsemisesta on ollut vaikea päästä yli. Tätä lievitti joskus protskujädet ja muut makeiskorvikkeet. En kuitenkaan välitä niistä liiakseen, vaan mielummin syön sokeria sokerina.

Lihosin takaisin alkuperäismittoihini niin, että rupesin lihottamaan itseäni. Kuten sanoin, vyötäröni oli käynyt vähän liiankin kapeaksi. Hankin itselleni lihasmassaa syömällä enemmän hiilaria ja nostamalla salilla painomääriä. Tarkoitukseni ei ollut lihoa, vaan kasvattaa lihasmassaa. Aluksi se oli seminautinnollista, mutta pian huomasin, että en jaksakaan lopettaa. Yritin lopettaa syömistä ja lisätä urheilua, mutta ei vain tehnyt mieli tehdä kumpaakaan.

Tiesin, että kaipaan muutosta ja sellainen on tuleva. Noihin aikoihin ilmoittauduin astangajoogan alkeiskurssille, josta sain aluksi sen fyysisen kimmokkeen. Jooga oli haastavaa, uutta ja raskasta. Astangasta kuitenkin puuttui jokin nyanssi, jonka myös ymmärsin pian. Se oli se henkinen matka. Syvennyin eri joogalajeihin ja joogailin ulkomailla. Aika kliseinen tarina, mutta kuten uusi tuttavuuteni Henna sanoi: jooga on työkalu ja se auttoi minua matkalla itseeni.

Jokainen päättää itse, miten sitä ruuvimeisseliä ja vasaraa sitten hyödyntää. Työkalut saattavat muuttua, rikkoutua tai vanheta matkalla. Sitten niitä pitää korjata, kehittää ja uusia. Aivan kuten käytösmalleja. Minä hyödynsin työkalujani ja perustin Piña y coco blogin vuoden 2017 helmikuussa. Samoihin aikoihin, kun kävin läpi aika rankkoja henkisiä lukkoja. Yksi iso lukko oli aikaisempi parisuhteeni ja siihen liittyvät tunteet. Olin myös pitkästä aikaa epävarma ulkonäöstäni, enkä pystynyt olemaan yhtä avoin suhteessani. Kirjoittaminen helpotti eniten ja aiheet syntyivät monesti juurikin joogasalissa.

Painoni nousi tasaisen tappavasti. Ostin jopa vaa’an, jotta voisin hyvinä päivinä olla ylpeä itsestäni ja huonoina piiskata itseäni. Kaikkihan tietävät, että tämä ei ole mikään toimiva toimintamalli. Tästä pois kasvaminen yhdessä opittujen ruokailutottumusten kanssa on ollut opettavaista. Opin rakastamaan (kainaloläskejäni lukuunottamatta) aikalailla jokaista poimuani. Löydän positiivista kropastani ja muodoistani. Tissini ovat back in the game ja perseeni on yhtä kaunis, kuin aina ennenkin.

Jouduin käydä aika pitkän matkan kilojen kanssa ymmärtääkseni, mistä itsensä hyväksyntä koostuu. On yhä huonoja päiviä, viikkoja ja kuukausia. Enemmän on kuitenkin hetkessä elämistä, hyvää ruokaa ja sopivasti treeniä. Oon tästä painostani ja itsetunnosta puhunut aikaisemminkin, mutta nyt halusin jotenkin avautua tästä lisää.

“Et ole erilainen, parempi tai spesiaalimpi, kuin kukaan muu. Olet samalla viivalla ihan kaikkien ihmisten kanssa ja hyväksyntäsi ei tulisi koskaan olla sidoksissa ulkonäköösi. Kuuntele, mitä kroppasi halajaa ja tee se yhteistyössä mielesi kanssa. Joskus täytyy painaa äärirajoille, mutta niin ei kuuluisi olla meidän jokapäiväisessä elämässämme. Muista pysähtyä, hengittää ja kuunnella. Miltä sinusta tuntuukaan juuri nyt? “

Terveisiä rannalta, jossa sitä kuuluisaa bikinikuntoa odotellaan tyytyväisenä! <3:Pinja

ÄKKILÄHTÖ

Viitaten uusimpaan tekstiini “velaksi matkustaminen on nykypäivää” – ei tuleva reissuni ole kuitenkaan luottokortilla sponssattu. Tulin Berliinistä muutama viikko takaperin ja rehellisesti ajattelin, että nyt saa matkustelu loppua hetkeksi. Kaipasin yksinoloa ja perusarkea. Pystyykö kukaan teistä samaistumaan siihen, että kesällä sitä ei samalla tavalla halua pysähtyä, kuin esim. talvipakkasilla?

Omaan väsymystilaan vaikutti varmasti se, että osallistuin aktiivisesti yllätyshäiden ja babyshowereiden suunnitteluun. Tähän päälle tietysti arkiaskareet, koiran hoito ja jooga. Välissä halusin nähdä ystäviä ja sovin jatkuvalla tahdilla kahvitteluja. Ehdin jo turhautumaan välissä ja kirjoittamaan aiheesta “Miten opetella sanomaan EI?”.

Eilen, sunnuntaina tunsin puhtaasti olevani taas oma itseni. En stressannut mistään, vaikka menneen illan punaviinit olivatkin päähän hieman humahtaneet ja pieni krapulanpoikainen kylässä. Ehdin palautua (huom! en suosittele alkoholia palautumismuotona, en nyt viittaa ainoastaan siihen) viimeisten viikkojen menoista varsin nopeasti.

Energiatasoni normalisoituivat, kun sain toteuttaa itselleni tärkeitä asioita. Näitä ovat olleet erityisesti valokuvaaminen ja kirjoittaminen. Olen kuvannut viikon sisällä neljä erilaista settiä, joista olen kaikista kovin ylpeä. Ehdin jo innostua sellaisesta ideasta, että minusta voisi tulla professional yoga photographer, haha. Kun ymmärtää asanoiden päälle on valokuvaajan ja yogin välissä aivan erityislaatuinen side.

Kuitenkin, itse äkkilähtö aiheeseen. Olimme bestikseni Marielan kanssa vahdanneet äkkilähtöjä koko viime viikon. Meistä molemmat ovat elämäntilanteessa, jossa voimme valita, milloin pidämme vapaata. Alunperin ystäväni olivat lähdössä kaksin lomalle, mutta kutsuin itse itseni mukaan. Näin siinä sitten eilen kävi, että ostimme lennot Bulgariaan (!! totally epic) 60€ eestaas.

On varmaan sanomattakin selvää, että tuolla hinnalla ei lähdöstä kieltäydytä. Lisäksi meidän airbnb kämppä maksoi about 8€/yö, eli viikon lennot ja majoitus maksaa per nuppi 100€. Matkabudjettini on alle 200€, mutta enköhän sillä pärjää vallan mainiosti. Lentomme Burgasiin lähtee tänään illan suusta ja huomenna olemmekin rannalla nauttimassa +28 asteesta.

Jatkamme tiistai yönä Sofiaan, jossa tapaamme meidän baby galin Rosin. Kolmen kompanjamme aikoo nauttia auringosta, sekä humaltua elämästä ja toisistamme. Molemmat mun matkakumppanit ovat originally from Bulgaria, joten varmasti pääsen kokemaan (ja maistamaan) niitä maan parhaimpia antimia.

Oletko sä koskaan käynyt Bulgarissa, jos niin mikä on sun lemppari kaupunki?

Lomatunnelmissa, Pinja

Velaksi matkustaminen on nykypäivää

Muistan, kun olin vielä se pikkutyttö, joka unelmoi seuraavasta ulkomaanmatkasta. Kävin lapsena Fuerteventurassa ja Fuengirolassa. Lisäksi matkustimme kakstuhattaluvun alussa Serbiaan sukulaistemme luokse. Nämä kolme trippiä tein alle 15 kesäisenä, kun poissuljetaan lähinaapurimme. Nautin jo tuolloin äärettömästi matkustamisesta ja nykyään ajattelen sen tuovan elämääni tietynlaista “hyväksyntää” ja “turvaa”.

edit: opiskeluaikoina kävin skidinä myös Ranskassa, jäi mainitsematta!

En ole koskaan matkannut isäni, äitini ja pikkusiskoni kanssa. Aikoinaan olimme suunnitelleet yhteistä lomaa ja varanneetkin sen muistaakseni Bulgariaan. Emme kuitenkaan päässeet matkalle, sillä yllättäen vuokra-asuntomme laitettiin myyntiin ja jouduimme ostamaan sen omaksi. Se pettymys, jota tuolloin tunsin oli sydäntäsärkevää. Olin nimittäin onneni kukkuloilla ehtinyt kertoa kaupan kassalla, koulun penkillä ja pihapiirissä tulevasta matkastamme.

Kun kerran kokee valtavan pettymyksen, sen muistaa aina. Joku saattaa naurahtaa tässä kohtaa, sillä kaikilla ei ole ollut tähänkään ikään mahdollisuutta taloudellisesti matkustaa. Ymmärrän sen. Lapsena sitä ajatteli enemmän omaa etuaan, eikä osannut nähdä omistusasunnon hyviä puolia. Sitä ajatteli vain naiivisti itseään pötköttelemässä ranta tuolissa ja nuolemassa kylmää jäätelöä. Hassua kuitekin, miten vahvasti jo tuolloin kaipasin intohimoisesti ulkomaille. Tunne kasvoi kasvamistaan ja kuten kaikki reissaajat tietää: yksi matka ei helpottanut matkakuumetta, se vain kasvatti sitä.

Ilmiö on sama, kuin jos sinkku harrastaa mieletöntä seksiä pitkästä aikaa ja tajuaa, miten puutteessa on ollut. Sitä vain janoaa lisää, lisää, lisää. Siinä sitten laput silmillä lataa tinderin, tykittää menemään ja kas kummaa, sitä huomaa tehneensä puoli vuotta. Mihin aika katosi ja mikä tuon vieressä makaavan kundin nimi edes oli? Pahinta on, kun matkan varrella tajuaa addiktion, muttei pysty pysähtymään. Deittailu vie aikaa, joskus se on perseestä ja sitä vannoo lopettavansa heti huomenna – toisinaan siitä nauttii ja se vie mukanaan.

Matkustamista ja deittailua yhdistää siis ennen kaikkea viha-rakkaussuhde. Rakkaus syntyy, no palavasta seikkailunhalusta ja loputtomasta kiinnostuksesta tietää, mitä kulman takaa löytyy. Toinen matkustaa kauas ja toinen lähelle. Joku ei matkusta fyysisesti, mutta tekee päänsä sisällä maailmanympärysmatkaa. Kaikki tavat nähdä elämää ovat oikein, eikä vertailu toisten matkoihin ole tarpeen.

Niin, ja se vihapuoli tässä tarinaa on sitten se, että ei matkustaminen ole todellakaan aina nastaa puuhaa. Siinä poistutaan omalta mukavuusalueelta ja jatkuvasti opitaan uutta. Se toki kasvattaa ihmistä, mutta myös kuluttaa paljon. Itse voin käsi sydämellä sanoa, että en olisi tässä ilman matkojani. Matkat eivät myöskään olisi olemassa ilman minua.

Berlin, Germany 22-26th of August

Miten rahoitan kaikki reissuni?

Kuten pohjustin, en ollut matkustanut paljoakaan lapsena. Kun sain ensimmäisen kesätyöpaikkani Hangossa, säästin kaikki rahat reissuun. Sitten aloitin toisen työn, säästin taas vähän lisää ja käytin viimeistä penniä myöten rahat matkustamiseen. Aloitin 17 -vuotiaana ammattikoulussa ja lähdin alle kuuden päivän varoitusajalla töihin Espanjaan.

Yksin uudessa maassa, ilman ystäviä tai yhteistä kieltä. Yksinäisyys piinasi ja osasta peloista kasvoi totuuteni. Tuo ajanjakso on yhä ollut elämäni opettavaisin. Paljon on vieläkin asioita käsittelemättä tuohon reissuun liittyen, niin paljon ehti vihaa ja rakkautta tapahtua.

Ammattikoulun ajan tosiaan matkustin ja tein töitä vuorotellen. Löysin itseni toistuvasti uusista kohteista ympäri Eurooppaa ja huomasin olevani onnellinen tien päällä. Rahat menivät kädestä suuhun, jos yritin säästää, säästin sen aina alitajuntaisesti reissuun. Kovasti minua yritettiin patistaa pitämään ASP -tiliä, mutta niin vain sieltä tyhjensin tonneja reissuilleni. Matkustelu on aina ollut minulle säästämistä, enkä näe mihinkään muuhun sijoittamista parempana vaihtoehtona.

Sijoitan unelmiini, joita elän päivittäin. Minulle ajatus omasta autosta, asunnosta tai osakkeista kuulostaa oksettavalle. Silti ihailen todella paljon ihmisiä, ketkä tästä syttyvät ja näkevät pitkäjänteisesti sen tulokset. Minä kuulun siihen kastiin, joka on menettänyt luottotietonsa (maksamaton lasku) ja oppinut kantapään kautta, että on hiton perseestä, kun ei voi saada matkavakuutusta omiin nimiinsä. Raha on mulle vain tapa maksaa perusasioita, enkä havittele sitä elämääni yhtään sen enempää, kuin on tarvis.

Oikeastaan, jos minulla on liikaa rahaa, en oikein tiedä mihin laittaa sitä. (Sijoitusneuvoja otetaan vastaan!) Kaikessa lyhykäisyydessään olen kokenut loogiseksi sijoittaa reissuihin. Pystyn matkustamaan näinkin paljon, sillä käytän kaikki säästöni siihen. Lisäksi olen omistanut kaksi luottokorttia, joista toisen olen maksanut pois. Nyt yhdellä kortilla pystyn varaamaan hotellit ja ostamaan lentoliput.

Vaikka minulle luotto on elinehto, kaipa sitä pärjäisi ilmankin. Olen matkustanut velaksi, enkä häpeä sitä lainkaan. Jos johonkin kerryttäisin mielelläni velkaa, olisi se nykyinen elämäntilanteeni. Ammattikoulun jälkeinen elämä ammattikorkeakoulussa mahdollisti myös matkustelun. Kouluni osti lentoliput ja kela sponssasi loput. Sain enemmän rahaa ulkomailla, kuin tukea Suomessa. Miksi hitossa olisin siis jäänyt tänne? Samalla tutkinto pakettiin ja maailmaa kiertämään rinkka selässä. Kiitokset Haaga-Helialle Costa Ricasta, Panamasta, Espanjasta, Dubaista, Abu Dhbaista ja lukuisista minireissuista välissä.

Tässä puhdas fakta: olen saanut taloudellista tukea, joka on mahdollistanut matkani. Kummasti olen ollut enemmän p.a sen jälkeen, kun valmistuin ja tuet loppuivat. Jos asuu sinkkuna yksiössä Helsingin keskustassa ja maksaa autoveroa tyhjäkäynnillä seisovasta autosta, on rahaton. Jos siis reissaa samalla. Silloin lainataan ystäviltä, perheeltä ja myydän vähän persettä. Haha, no okei sitä persettä ei myydä. Perheeni on auttanut minua eniten ja tuonut esim. ruokakasseja luokseni, jos olen matkustanut kaikki pennoseni.

Tilannehan ei ole enää näin paha, kun olen saanut vakiinnutettua tuloni. Vuosi sitten kun olin karensissa irtisanouduttuani vakituisesta työsuhteesta “masennuksen” vuoksi, teki tiukkaa. Tuo aika oli henkisesti erittäin raskasta, sillä sieluni olisi halunut matkustaa menemään. Haluan tähän loppuun myös painottaa, että olen hiton kova tekemään duunia. Olen karsinut paljon voidakseni matkustaa ja rahoitan matkani pääosin itse.

En tiedä saitteko tästä mistään selkoa, mutta pääpointtini oli tämä ihollenikin tatuoitu teksti: I would rather own little and see the world, than own the world and see little of it.

 

Lopun kiitossanat: Kiitos kaikille teille läheisille ja ystäville, jotka olette auttaneet ja matkustaneet kanssani. Kiitos, kun luotatte joskus vähän paskoihin päätöksiini, kun tiedätte, että menen kuitenkin. Kiitos universumi, kun toistuvasti tuet minua rahallisesti ja pusket eteenpäin kohti unelmiani. Kiitos minulle itselleni ennen kaikkea siitä, että saan tehdä tätä matkaa juuri itseni kanssa. Rakastan sinua Pinja!

xoxo me