Matkapahoinvointi ei ole este matkalle

Päivän kuuma peruna on matkapahoinvointi. En liiemmin puhu aiheesta, sillä olen oppinut hillitsemään sitä lukuisten reissujen aikana. Olen kuitenkin kärsinyt autossa niin kauan kuin muistan. Se alkoi jo lapsena, jolloin isäni vielä poltti autossa. Haju tarttui takapenkin kankaisiin ja pidin usein ikkunaa auki raikkaan ilman toivossa. Muistan monet ruuhkat, joissa auto nytkähteli hitaasti eteenpäin ja sitten taas jarrutettiin. Tämä on yhä pahinta vatsalleni, äkkinäiset jarrutukset ja hidas ruuhka.

En enää omista autoa, mutta ratin takana en kuitenkaan voi pahoin. Jos näen liikenteen ja pystyn keskittymään siihen, olen täysin oireeton. Tämän vuoksi ilmoittaudun mielelläni kuskiksi aina kun on mahdollista. En usko, että olisin voinut esim. Costa Ricalla nukkua takapenkillä serpentiiniteillä tai lukea kirjaa, kuten monet ystäväni. Olen aamuvirkku, joten herään mielelläni aamulla liikenteeseen ja muut voivat jatkaa unia autossa. Näin omat lomani ovat sujuneet aika mutkitta.

Linja-auto on minulle ehdottomasti pahin pahoinvoinnin aiheuttaja. Tällöin ratin takana voi olla kuka vaan bimbo, joka ei osaa ajaa tasasen tappavasti. Bussien jälkeen pahin on veneet, jolloin joudun oikeasti keskittymään ja vain istumaan hiljaa. En pysty katselemaan kauniita maisemia ympärillä, vaan keskitän energiani hengittämiseen. Kävin eilen elokuvissa ja unohdin rillini kotiin, jolloin kärsin myös pahasta olosta. Rillien lisäksi unohdan aina, että 3D leffat eivät sovi silmilleni ja joudun tyytymään 2D elämykseen.

Matkapahoinvoinnista kärsii eniten 2-15 vuotiaat lapset ja joka kolmas aikuinen. Huono olo johtuu sisäkorvan ärsytystilasta, jonka saa aikaan toistuvat ja heijurimaiset liikkeet. Pahoinvointia pahentaa se, että silmien antama tieto ympäristöstä ei vastaa tasapainoelimen tuottamaan infoa. Näin tapahtuu tiloissa, joissa katse ei kohtaa kunnolla maata (esim vedessä). Pahoinvointi alkaa ensioireista, joita ovat tyypillisesti kalpeus, hiki ja haukottelu.

Itselläni särkee usein päätä, heikottaa, pyörryttää ja sitten vasta oksettaa. En muista kuitenkaan pahoja oskentelukeissejä, vaan yleensä olen saanut oireet hyvin hallintaan. Pahoinvointi ei ole este matkustelulle, vaan yksinkertaisesti kohdattavissa oleva hidaste. Toistojen määrä on itselläni helpottanut huonoa oloa ja nykyään pystyn keskittyneenä istumaan koko matkan ilman pahoinvointia. Uskon, että oma matkapahoinvointini on nykyään lievällä tasolla ja kontrolloitavissa.

Alla muutama vinkki, joista olen itse saanut pahimpina hetkinä hjelppiä:

  • Ennakoi valitsemalla hyvin istumapaikkasi. Autossa paras on tietenkin etupenkki! Veneessä, lentokoneessa ja laivassa kannattaa istua mahdollisimman keskellä
  • Katso horisonttiin, pahin mitä voit tehdä on lukea tai katsoa puhelinta
  • Pukeudu lämpimästi ja mukavasti, näin voit liikuttaa kroppaasi
  • Pidä taukoja ja varmista raittiin ilman saanti
  • Syö ja juo sopivasti, kuitenkaan keskittämättä energiaa karkkipussiin

Tiedän monia joille lääkkeet ovat apu pahoinvointiin. Vältän itse kuitenkin tablettien popsimista ja tykkään suosia koppakonsteja. En kuitenkaan kärsi enää järkyttävästi matkapahoinvoinnista, joten omat oireeni pysyvät noilla vinkeillä hallinnassa. Onko teistä kenelläkään jakaa tietoa tai kokemusta mistään muista matkapahoivointia lievittävistä luonnonlääkkeistä? Olisi mielenkiintoista tietää etenkin lapsia auttaneista konsteista, sillä tätä tietoa ei varmasti koskaan ole liiaksi!

<3: Pinja

Aktiivinen kuuntelija vai nyökyttelevä humanoidi?

Sunnuntai. Istun kotosalla kone kainalossa, vieressä pauhaa pyykkikone ja mielessä lyö tyhjää. Mulla on pitkästä aikaa ollut hiljaisempaa tuolla aivojen välissä, eikä näin tekstejä ole syntynyt normaaliin vauhtiin. Kaikki mua tällä hetkellä inspiroivat aiheet ovat paljolti matka aiheisia, mutta reissuun ei juuri nyt ole varaa lähteä. Harmi, sillä olen kokenut erittäin mielekkääksi kirjoitella reissun päältä ja tekstien tuottaminen on ollut hyvin antoisaa.

Tällä viikolla olen käynyt valokuvaamassa Mussa on hyvä olla -blogin Emmille & Jennille uusia kuvia. Nämä nuoret naiset kirjoittavat häikäilettömästi ja inspiroivasti kehorakkaudesta ja itsensä kohtaamisesta. Viikkoon mahtui myös toiset kuvaukset, nimittäin Boutique Francoisen elegantit juhla-asut. Oli erittäin erilaiset ja haastavat kuvaukset! Kuvauspaikkana toimi Villa Kataya, jossa itsekin olen ollut vuoden päivät töissä.

Perjantaina kävin I love Me -messuilla pyörähtämässä ja katsastamassa tarjonnan. Niin hullu meno, että ihmettelen oikein, miten selvisin pois ostamatta mitään. Päivän kohokohtana oli ihanan Jutta Gustafsbergin luento, jossa käsiteltiin ihmistä kokonaisuutena. Jutta puhui ihanasti henkisestä puolesta ja läsnäolon tärkeydestä. Mieleeni jäi etenkin aktiivinen kuuntelu, joka on nimensä veroisesti, toisen aktiivistä kuuntelua siten, että toinen kokee tulevansa kuulluksi.

Kuinka moni teistä tuntee jäävänsä usein kakkoseksi ystävän puhelimelle? Tai puolison viidelle eri jalkapallo streamille? Oletko itse sortunut esittämään ystävälle, että kuuntelet häntä, vaikka todellisuudessa ajatuksesi laukkaavat whatsapp viesteissä? Minä olen. Ja minulle ollaan esitetty kuuntelevaa korvaa, samalla kuin on tuijotettu puhelimen näyttöä. Kaikista aidoimmat keskustelut olen käynyt ihmisen kanssa, joka katsoo minua suoraan silmiin. Jopa niin syvälle, että ihan pelottaa ja vieraksuttaa – niin harva tuijottaa.

Kun kuuntelijan eleet, asennot ja katsekontakti ovat läsnä, tulee keskusteluun aivan eri nyansseja. Tunnet olosi arvostetuksi, sillä onhan toinen varannut sinulle kiireisestä arjestaan aikaa. Tunnet olosi kenties rakastetuksi, luotetuksi ja tärkeäksi. Aivan hullua, että elämme maailmassa, jossa nämä tunteet saavat turpiin harva se päivä. Harva se päivä istun kahvilassa ihmisen kanssa, joka “kuuntelee samalla, kuin selaa Instagramia.” Siis täh? Meneekö sydämien painaminen aidon läsnäolon edelle?

Valitettavasti se välillä menee. Kuten sanoin, en ole puhdas pulmunen itsekään. Yritän kuitenkin kuunnella kaikin voimin tästä eteenpäin ihmisiä, ketkä ovat suoneet omaa aikaansa minulle. On nimittäin aivan kammottava tunne avautua toiselle elämästään, jos samalla hänen kaikki notificaatiot puhelimessa piippaavat kilpaa. Etkö voisi hetkeksi laittaa puhelintasi äänettömälle? Avaudun tässä erostani ja haluaisin sinun katsovan minua, enkä häiriintyvän vilkkuvasta puhelimestasi. Ainiin, ja muistathan lataa sen puhelimen, sillä siitähän loppuu pian akku.

Kuvat kuusijärven ulkoilualueelta viime viikonlopulta

Tiedän, että kuunteleminen on välillä sietämättömän vaikeaa. Katse harhailee ja ahdistuspäissään on helppo takertua puhelimeen. Mitä jos ei kuitenkaan? Jos ei kuitenkaan vain kuunnella? Uskon, että aktiivinen kuuntelija havannoi myös toisen sanatonta viestintää. Ja miten tuo sanaton viestintä olisi mahdollista huomioida, jos ei katso toista? Itselle tuli heti mieleen lasten kasvatus, sillä lapset viestivät tunteita ja tarpeita juurikin eleillään. Sitä saattaa tulkita lapsen puheen väärin, jos ei aidosti kuuntele pienen sanomaa. Haluatko sinä, että lapsesi väärinymmärtää sanomasi, sillä et edes aktiivisesti kuunnellut hänen ongelmaansa?

Lapset eritoten tarvitsevatkin juuri johdattelua, joka tarvitsee pohjalle kuuntelua. Ei niin, että laitat ohella pyykkejä koneeseen ja vastailet työsähköposteihin. Fyysinen läsnäolo ei riitä, vaan mukaan tarvitaan katse, asennot ja eleet. Sama pätee mielestäni kaikkiin ihmissuhteisiin! Missä vaiheessa itse unohdin intensiivisen keskustelun? Kärsin tästä “toiseksi jäämisestä” päivittäin. Emme ole tarpeeksi läsnä monien ystävieni kanssa, vain harvojen. Näitä harvoja todella arvostan, sillä he ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan aidosti kiinnostuneita minusta ja minä heistä. Keskustelut nostavat välillä ihokarvat pystyyn, sillä ne ottavat kimmokkeita ja kehittyvät. Sitä kutsutan aktiiviseksi keskusteluksi.

Pahinta on istua toista vastapäätä kahvilassa, kun hän päivittää instagram storieta. Tai käydä perheen luona syömäsä, jossa yksi hukuttaa ajatuksensa peleihin ja toinen nollaa aivojaan kuvaamalla. Mun ajatusmaailmaan ei kuitenkaan mahdu ymmärrystä ihmisille, jotka eivät edes yritä olla henkisesti läsnä. Sitä pidän suorastaan töykeänä, toisia ihmisiä alentavana ja itsekkäänä. Tässä muutama tapa, miten voit osoittaa toiselle aktiivista kuuntelua:

Opettele osoittamaan olevasi henkisesti läsnä

  1. Keskeytä muut toiminnat; puhelin, tietokone, kamera, radio
  2. Ota mukava asento ja rentoudu
  3. Katso toista silmiin
  4. Esitä lisäkysymyksiä, kommentoi ja eläydy

Kuulostaa aika helpota, eikö? Nyt on sun vuoro kokeilla, anna palaa! Mä lähden tästä seuraavaksi tekemään aamupalaa ja siitä mummille siivoamaan. Ihanaa sunnuntaita! <3: Pinja

Vilpeä vilauttelija ja #pinaycocotravels

Ihanan levollinen olo. Istun Tin Tin Tangossa, edessäni tumma mannapuuro ja tuhti avokadoleipä. Takana tunnin vinyasa tunti ihanan Julian ohjaamana. Pitkästä aikaa pystyin maistamaan suolaisen hien suussani ja tuntemaan hikipisarat rintojeni välissä. Viimeisimmästä endorfiinikoukustani on kulunut aivan liian kauan aikaa. Olin ehtinyt unohtamaan, miltä kunnon adrenaliinipiikki tuntuu.

Olen raivannut itselleni kalenterista tilaa ja ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen olevani elossa. Jalat maassa, kruunu kohti kattoa ja katse tässä hetkessä. Tätä haluan tehdä elämässäni: tuntea vapauden ja olla onnellinen. Herätä aamulla aikaisin joogaan, syödä aamupalaa lähi kahvilassa ja kirjoittaa blogiani. Haluan kirjoittaa ammatikseni. Haluan valokuvata työkseni. Haluan luoda tarinoita ja tuoda hymyn ihmisten kasvoille.

Hyvin usein itselle on kaikista vaikeinta tehdä tilaa. Oleminen on haastavaa, kun taas aikataulujen sopiminen luontevaa. Uusien maneereiden käyttöönotto on hidasta ja vanhoille ajatuspoluille palaa herkästi. Muistatteko, kun kerroin teille tekeväni torkutus haastetta? Siitä on nyt vajaa kuukausi ja näinkin lyhyessä ajassa olen saanut aamuni kuriin. Olen viikonloppuja lukuunottamatta herännyt ensimmäiseen kellon pirinään.

Energiatasoni ovat tasaantuneet, eli en enää ole joko hiton väsynyt tai todella orgasmipäissäni. Väsynyt olo on lieventynyt, vaikkakin olen yhä paljon tavallista uupuneempi. Yksi syy on varmasti se, että jätin alkukesästä kaikki vitamiinit pois. Tuolloin minulla ei ollut varaa uusiin, sillä noihin uppoaa helposti satanen. Mikä siinä muuten onkin, että vitskut loppuvat aina kertalaakista?

Nyt syksyn tultua aion kuitenkin käyttää vaikka viimeiset pennoset B-12:sta ja muihin välttämättömiin vitamiineihin. Tiesitkö muuten, että B-12 vitskua saa vain eläinperäisestä ravinnosta, sillä kasvikset eivät sisällä laisinkaan sitä? Näin kasvissyöjän tai vegaanin tulisi varmistaa riittävä vitamiinin saanti, jottei ajan kanssa rupea kärsimään esim. lievistä muistioireista. Tämä ei ole halvin vitamiini, mutta itselleni ostoslistan kärjessä.

Selasin tossa sivussa meidän Bulgarian reissun kuvia ja rupesin nauramaan ääneen. Nää kuvat oli pakko jakaa, sen verran överiksi vedettiin golden hour kuvaukset. Meillä oli tänä päivänä Marielan kanssa tarkoitus lähteä hyvissä ajoin kuvaamaan vanhaan kaupunkiin. Saatiin itsellemme aikaiseksi jäätävä kiire, joka päättyi tähän kuvaussessioon parvekkeella. Kunnon pynttäyneet meikit ja pyyhkeeet päällä toteutettiin mun blogihistorian feikeimmät kuvaukset.

Näistä kuitenkin välittyy aito nauru, sillä en voinut lakata röhkimästä vastakkaisella parvekkeella tuijottavalle nuorelle miehelle. Lasittuneinen silmin hän tuijotti suoraan tuonne alakatsomoon. Pyyhkeet olivat nimittäin vähän väliä tippuneet meidän päältä ja paikat vilkkuivat vapaudessa. Tästä tulikin mieleen, että hittolainen tekee taas mieli matkustaa. On tuo kodittoman elämä paljon kiehtovampaa, kuin työelämässä rehkiminen kylmässä Suomessa.

Sitä paitsi reissuilla olen aina motivoitunut ja täynnä ideoita. (Tosin, jossittelen myös hieman, että “sitten kuin palaan kotiin, toteutan tuon ja tämän idiksen.” Sitten se luovuuskupla vain unohtuu herkästi ja tarvitsen uuden reissun.) Kuitenkin koen, että matkustaminen on tullut isoksi osaksi blogiani. Osaksi elämääni. Tai onhan se sitä ollut jo pidemään, mutta blogin myötä olen innostunut jakaamaan teillekin matkavinkkejäni.

Kuinka moni teistä on muuten huomannut, että käytän Instagramissa aktiivisesti #pinaycocotravels häshtägiä? Tänne linkkaan IG kuviani ja parhaita paloja reissuiltani. Tein tägin vahvasti sen vuoksi, että pääsisin vuorovaikutukseen teidän lukijoiden kanssa. Siksi toivonkin, että tägäilette menemään kuvia matkojenne varrelta, jos olette vaikka hyötyneet jostain jakamastani vinkistä. Olisi kiva fiilistellä kanssanne!

Nyt kuitenkin kipitän töihin! <3:Pinja

REHELLISESTI.

Tyhjä pää. Tai ei oikeastaan tyhjä, vaan kahden kovaäänisen bongorummun tahdin täyttämä pää. On vähän tylsä fiilis ja sumuinen olotila. Toinen kutsuisi tätä nimellä krapula, sillä kyllä – darra nimenomaan tyhjentää pään. Jos darraa voisi kehua, sanoisin, että tällä hetkellä mulla on täydellinen kankkunen. Sellainen kevyt krapula, joka ei ole fyysinen, vaan kaiken henkisen kohinan täyttämä tyhjiö.

Kirjoitan turhan harvoin nykyään fiilispohjalta blogia. Jotenkin tuntuu, että aina pitäisi olla todella vakavaa kirjoitettavaa, että avaan läppärin ja lähden lätkimään. Viimeaikoina olen yrittänyt irrottautua tulevaisuuteen kurkkimisesta ja keskittyä olemiseen. Tästä aiheesta kirjoitin viimeksi muutama päivä takaperinkin. Huomaan vaan selkeästi, miten mun blogi on synkassa mun elämäntilanteen kanssa.

Ja se elämäntilanne on, no, keskeneräinen. Elämä leijuu eteenpäin ja mun blogi on heijastus siitä leijumisesta. Mun mielenpäällä on ollut viime aikoina isoja muutoksia, mutta koska niihin linkittyy vahvasti muut ihmiset, en voi niistä avoimesti kirjoittaa. Sitten on sellaisia aiheita, jotka haluaisin nostaa tapetille, mutta “en ole kehdannut”. Näistä möröistä yritän päästä yli ja viimeistellä luonnoksista sujuvia kirjoituksia.

Oon sellainen “kaikki peliin tai ei mitään -tyyppi”, joka tekee isotkin päätökset perustuen intuitioon. Nyt leikittelen ajatuksella luovasta tilasta, jossa pystyisin joogaamaan ja kirjoittamaan vapaasti. Mietin maisteriopintoja, matkustamista ja oman yrityksen perustamista. Tuo firman aloitus on varmasti se kaikista relevantein asia, mihin haluan ladata täydet paukut.

pinja_berlin_bluedress 1.JPG

pinja_berlin_blue-2.JPG

Pelkään epäonnistumista, mutta en yhtä paljon, kuin yrittämättä jättämistä. Miksi en siis hae aloittavan yrittäjän tukea, eli startup rahaa ja laita pyöriä pyörimään? Rehellisesti, en osaa vastata. Huomaan etsiväni ympäriltäni jotain “viimeistä signaalia, joka kertoisi minulle tekeväni oikean päätöksen”. Tämä on varmasti normaalia pohdintaa ennen yrittäjyyteen astumista, pelko epäonnistumisesta. Se varmasti drivaa eteenpäin, yrittämään yhä kovempaa.

Tein kuitenkin ensimmäisen askeleen ja otin viikonloppuna selvää strattirahan vaatimuksista. Aion pyhittää ideoinnille aikaa ja varata käynnin yritysneuvojalle. Haluaisin palvelukonseptiini jeesiä, jotta pystyn selkeästi myymään palveluitani, enkä vain “kaikkea”. (Oletko samassa tilanteessa ja haluat tehdä kimpassa hakemuksia? Pistä mulle viestiä ja brainstormataan yhdessä meidän tulevien firmojen konseptia!)

Faktahan on, että jostain pitää aloittaa ja se joku saattaa matkan varrella muuttua ja muokkautua aivan toiseksi. Palveluni tulevat enemmän tai vähemmän sisältämään valokuvausta, kirjoittamista ja sisällöntuotantoa. Minulla on muutama kontakti alalta ja olen saanut vihreää valoa heidän suunnalta. Olen ääretön perfektionisti, joten haluan asiakkaiden saavan rahalleen vastinetta ja siksi osaltaan junnaan tämän asian kanssa.

Tämä toiminimen perustaminen on siis pyörinyt päässä kokoajan. Joku jarru kuitenkin pidättelee mua ja oon yrittänyt kuulostella, mikä se voisi olla. Pelkkää pelkojen kohinaa, vai oikeasti joku ongelma? Mulla ei oo yrittäjyydestä oikein hajuakaan, sillä meidän perheessä kukaan ei ole yrittäjä. Mun kaveripiirissä on kylläkin paljon yrittäjähenkisyyttä ja sieltä oon saanut rutkasti tukea mun ideoille. Kuitenkin on joku musta aukko mun ajatusten edessä..

Ootteko te samaa mieltä siitä, että muut näkevät usein toisen potentiaalin, ennen kuin hän itse? Mulla on meneillään joku tämmöinen näkemättömyys syndrooma. Tällaista rehellistä pohdintaa tänään. Laita kommenttia, jos resenoi sinne suunnalle! pus, Pinja

Miten päästää irti tulevaisuuden peloista?

Vaikea aloittaa introa tälle aiheelle. Mun on yksinkertaisesti vaikea tällä hetkellä tehdä yhtään mitään. Mun on vaikea päästää irti. Vaikea ymmärtää, mistä edes yritän päästää irti. En pysty sormella osoittamaan, yritänkö päästää irti menneisyyden tapahtumista, tulevaisuuden toiveista vai itsesäälistä, jossa vellon. Yritän kontrolloida niin tiukasti oman elämäni kulkua, että se on päättänyt pysähtyä.

Etsin vastausta jokaisesta hetkestä, tilanteesta ja kohtaamisesta. Kaikista kasvoista, kolhuista, kivuista ja katkeruudesta. Irti päästämisellä ei ole alkua tai loppua, se vaan on. Olen jo vuosia prosessoinut mennneisyyttäni, mutta en halua tuoda sitä liikaa nykyhetkeen. Sen sijaan olen pyrkinyt olemaan enemmän läsnä, sanan jokaisessa solumuodossa. Se on vaikeaa, sillä ajattelen alinomaa alitajuntaisesti eteenpäin.

Se on minulle opittu ja tuttu tapa: tehdä to do-listoja, suorittaa työelämässä, harrastaa koiran kanssa, nähdä paljon ystäviä, käydä aamuisin joogassa ja iltaisin pitkillä lenkillä. Kun vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja, ei tällä elämäntyylillä jää tarpeeksi aikaa luovuudelle. Uskonkin, että ilman kirjoittamisen vapautta en pysty toimimaan. Jos saan viikossa yhden illan aikaa kirjoittamiselle, miten pystyisin olla luova? Entäs jos en ole keskiviikko iltana klo 20 luovalla päällä?

Tässä tulee se haaste, mistä kirjoitinkin eilen instagramissa. Tuntuu, että tuhlaan elämääni väärien asioiden parissa. Tuntuu, että nyt olisi oikea aika toimia – tehdä päätös. Pitkäjänteinen päätös tulevaisuuden varalle. Mutta, mikä päätös? Mikä suunta? Ja näin se kiteytyi yhden tuttuni sanoista: ” Sun pitää lopettaa liika miettiminen hetkeksi, sun mieli on niin täynnä, että sen tarvii tyhjentyä. Usko pois, kaikessa rauhassa asiat loksahtaa paikoilleen. Silloin kun on hiljaista luovuus astuu esiin.”

pinja_yogi-2.JPG

Jokainen sana täynnä totuuden hippuja. Me ihmiset ei kuitenkaan olla sellaisia, että pystyttäisiin lopettamaan ajattelu seinään. Se vaatii työtä. Työtä, jolloin pitäisi olla tekemättä totuttua työtä, vaan nimenomaan keskittyä tekemättömyyteen. Toiselta nimeltä tämä on meditaatio. Jäin eilen piiiitkästää aikaa joogan jälkeen lyhyelle meditaatiosessiolle Sagayogalle, Eevan järjestämänä. Pelkästään hiljaa istuminen 30minuuttia tuotti haasteita. Saati, että olisin siinä hetkessä päässyt syvemmälle itseeni.

Nyt sen kuitenkin aloitin uudestaan ja pyrin vaalimaan sitä edes viikottaisella tasolla arjessani. Muistan, kun meditoin aktiivisesti joka ilta, ihan lyhyitäkin pätkiä. Tuolloin rauhotuin huomattavasti, enkä kokenut elämääni enää niin kiireelliseksi. (En sitä tälläkään hetkellä tunne, oikeastaan jopa janoan hieman nopeatempoisempaa arkea. Hullua? Tarvita samalla luovuudelle aikaa, kun sisällä tuntuu kiireettömältä. Hyvin ristiriitaista.) 

Yritän tässä sitten olla yrittämättä stressata, jotain mitä en ymmärrä. Sekä päästää irti jostain, jota en näe. Sillä lauseenakin tuo on pelkkää kysymysmerkkiä, on irtipäästämisessä kohdallani varmasti kyse epätoivoisesti tulevaisuuden peloista. Sillä tulevaisuudessa ne lymyävät, eivät tässä hetkessä. Joten pyrin meditoimalla kääntymään sisään itseeni, tiedostamattomaan tilaan. Luottamaan. Uskomaan. Kasvamaan.

Herään huomiseen hyvällä asenteella ja energialla. Luotan universumin voimaan, vaikka se onkin uusi ystäväni. Se vaatii matkalla pieniä muistutuksia siitä, että kukaan ei ole puukottamassa minua selkään. Että voin huoletta hyppää kyytiin ja jos vauhti käy liian kovaksi, osata hidastaa, ennen kuin jäljellä on enää hätäjarru.

Onko kenelläkään muulla koskaan samanlaisia ajatuksia tai vaikea päästää irti jostain? <3: Pinja